Pixeli

Tästä elämästä

Hammaslääkärini taisi olla vahingoniloinen löydettyään aluillaan olevan reiän takahampaastani, tietenkin heti saarnattuaan hammasharjan ja langan käyttämisestä kaksi kertaa päivässä. Mätänevän purukaluston pelossa olenkin nyt aktiivisesti huolehtinut hygienasta uudella sähköisellä harjalla, joka kertoo jos painan liikaa (ikävää sinänsä kuulla olevansa ylipainoinen, varsinkin suuhun työnnettävän laitteen suusta).

Paino-ongelmista viestii myös Wii Fit, jonka ostin kuultuani tanssikilpailun voitosta ja sen palkintona olleen Nintendo Wiin omimisen jälkeen. Ystäväni sai (lue: pakotin vastaanottamaan) 200 euron arvoisen kellon, joka näyttää ajan viivoina. Kello on vieläkin pakkauksessaan.

Teknologian siivittämänä hampaiden perusteellisesta hinkkaamisesta on tullut pitkä operaatio, jonka aikana ehtii ajatella kaikkea joutavaa. Kuten sitä, että uusi hammastahna (pelottavasta päitä sekoittavasta mainoksesta tuttu Colgate Sensitive Multiprotection) maistuu ginille. Myös suuvedessä on ihmeen paljon alkoholia, ei kuulema kannata käyttää juuri ennen rattiin tarttumista.

Kun painoindeksiäni kommentoivasta hammasharjasta on akku loppumaisillaan, alkaa laite surisemaan, vilkuttamaan punaista valoa ja pitämään älänmölöä, joka kuulostaa hätälaskua tekevän lentokoneen varoitukselta. Saattaa tietty olla, että olen nauttinut liikaa hammastahnaa. Colgate, laittaa päät sekaisin.

Harvemmin innostun animaatiosarjoista, kesti useampi krapulapäivä kunnes tajusin Family Guyn hienouden. Comedy Centralin uutuus Ugly Americans oli kuitenkin rakkautta ensisekunneilla. Sarja on outo yhdistelmä kanavalta aiemmin nähtyä minisarjaa, 50-luvun sarjakuvia ja 90-luvun MTV:tä. Tai oikeastaan se on vain outo.

Ugly Americans sijoittuu nykypäivän New Yorkiin, jossa helvettiin pääsee liukuportailla ja mielikuvituksen synkimmät olennot ovat arkinen osa katukuvaa. Päähenkilö Mark Lilly on kaupungin integraatio-osaston työntekijä, jonka tavoite on saada otukset sopeutumaan yhteiskuntaan. Luonnollisesti Markin kämppis on zombie, työpari velho sekä esimies ja tyttöystävä demoneja. Sarjan ensimmäisiä jaksoja kannattaa etsiä YouTubesta.

Pixelin ulkoasu muuttui hieman. Fontit ovat nyt hieman suuremmat, ehkä eläkeläiset ovat uusi kohderyhmä. En tiedä miltä sivusto näyttää iPadilla, todennäköisesti paljon mediaseksikkäämmältä.

I’m with stupid

Monta vuotta sitten toimin eräässä nimeltä mainitsemattomassa virtuaalihotellissa moderaattorina. Hommasta ei varsinaisesti saanut palkkaa, joten päättelin korvauksen olevan muiden rankaisemisesta saatu nautinto. Rangaistuskeinot olivat toki kevyet, porttikiellot taisivat oikeuksillani kestää enintään 2 tuntia, joka tietty mahdollisti huvittavan kissa&hiiri -leikin jatkuvasti palaavan peelon kustannuksella.

Viime viikolla bannasin käyttäjän eräältä irc-kanavalta. Päätöksen takana seisoi muitakin kanavan jäseniä, mutta liipaisimelle päätyi lopulta oma sormeni. Varsinainen syy oli käyttäjän juttujen laatu, joka on huono peruste potkuille ottaen huomioon kanavan yleiset puheenaiheet (aina Johanna Tukiaisen sielunelämästä internetin kieroimpiin löytöihin).

Porttikiellon saanut ihmetteli kohtaloaan ja tiedusteli keinoja käytöksensä korjaamiseen. Totesin, että internetissä on turha yrittää muuttaa ketään, koska internet on internet. Anonymiteetti ja sananvapaus, tai ainakin vapaus omien sanomisten vastuusta, luovat ihmeen huonoja keskustelijoita. Bannatulla oli jo entuudestaan ongelmia alkoholin ja terveyden osalta, joten hän arveli potkujen vain syventävän masennusta.

Miten tälläisestä ei voisi itse masentua? Yhdenkään lapsen virtuaaliminän tuomitsemisesta en itse henkisesti kärsinyt, vaikka varmasti joidenkin “uhrien” mielet pahoittuivat. Onko tämä nyt tätä henkistä kasvamista, internetissä muuttumista? Yli 30-vuotiaan ihmiskohtalon potkiminen hämmentää. En kuitenkaan kadu tekoani, vaikka kuinka älyvapaa se olisikaan. Hieman kuten veljeni ostettuaan ralliauton japanista ilman mitään takeita sen saamisesta kilpiin.

Katsastusinsinöörien tahto kuitenkin taipui ja omani ei. Internetissä aihe on yleensä vapaa, mutta tyhmät jutut vain ovat tyhmiä. En ylipäätään ymmärrä miksi ihmisten pitää hajautua miljoonalle eri kanavalle, onko lähtökohtainen tarkoitus eriytyä typeryksistä? Vaikka kanavan aihe olisi neurokirurgia, on keskustelu suurimman osan ajasta täysin aivotonta jauhamista.

Samanhenkisten olentojen löytäminen on toki mukavaa, mutta haluan myös uusia näkökulmia – kunhan eivät ole tyhmiä. Toby (joka joskus aikojen alussa tänne kirjoitti) haluaa, että nettisivustolla on sitova ja pysyvä aihe. Itse sen sijaan kehittelen mieleni syvyyksissä utopiaa internetin yhteisöstä, joka käsittelisi tekijöillensä mielenkiintoisia aiheita. Tarpeeksi kiinnostavia, jotta sivusto houkuttelisi vakituisia kävijöitä osallistumaan keskusteluun ja tuomaan uusia aiheita esiin.

Ahdistava tilanne on kuitenkin tämä: seurannassa on 40 blogia (joillekin 200 on normaalia), 4 irc-kanavaa, 2 sosiaalisen median palvelua, taustalla auki pikaviestimet ja sähköposti. Ahdistun siitäkin, jos unohdan puhelimen kotiin kauppareissun ajaksi, koska yleensä juuri silloin joku yrittää tavoitella. Taustalle auki jääneen Facebookin bittiavaruuteen menevät keskustelut myös pahentavat tilannetta entisestään. Tätä on oma henkilökohtainen pikseliähkyni, johon ratkaisu voisi olla kanavien supistaminen ja yhdistäminen. Lopputulos voisi olla Pixeli.

Pixelin ihku ikioma irc-kanava on taas auki, #pixeli @ IRCnet. Tervetuloa keskustelemaan mistä tahansa – yritän olla bannaamatta.

Yrittänyttä ei laiteta

Yritän päästä yliopistoon tänä keväänä. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, viestinnän laitos – neljäs kerta. Ongelma ei varsinaisesti ole itse pääseminen, vaan uuden iskulauseen keksiminen. Viime vuoden kolmas kerta toden sanoo on oikeastaan masentava sanonta, ainakin näin jälkikäteen ajatellen. Tässäkö se totuus sitten oli? Eikö totuus ollutkaan kaurapuurossa? Enkö vaan osaa? Nyt tarvitaan Obaman kaltaista yes we can -asennetta.

Totuus on se, että tarvitsen valmennuskurssin. Kirjavan (ja hintavan) tarjonnan joukosta päädyin erään tuttavan suosittelemalle kurssille. Itse suosittelija oli päässyt valmennuksen avulla yliopistoon heti ensimmäisellä yrittämällä, lieneekö syntynyt kultalusikka aivoissa. Valmentautuminen tapahtuu Helsingin ydinkeskustassa, joten rakkauteni julkista liikennettä pääsee taas kukoistamaan. Kumpi tuli ensin: bussi vai juna? Se selviää seuraavan kahden kuukauden aikana.

Kurssille ilmoittautuminen on tavallaan oman vähä-älyisyyden myöntämistä, peiliin katsomista ja peilikuvan säikähtämistä. Pelkona onkin, että pääsykokeiden jälkeen meidät vähemmän lahjakkaat laitetaan erityisluennoille ja opistoon kuljetaan omassa erityisbussissa (tai junassa). Kauniit, älykkäät ja omin avuin sisään päässeet pitävät yksityisjuhlia, joihin minulla ei erityisemmin ole pääsyä. Käsitykseni yliopistoelämästä taitaa tosin pitkälti perustua amerikkalaisiin tv-sarjoihin.

Epäonnistuminen ja sen reilu myöntäminen on kuitenkin tervettä. Desperate Housewives -sarjasta tuttu Felicity Huffman kertoi avoimesti mokanneensa kahden eri palkintogaalan jakotilaisuuden. Hän oli päättänyt opetella vuorosanansa ulkoa (kyllä, näyttelijät joskus tekevät niin), mutta kesken repliikin vilkaisu prompteriin sai pään tyhjäksi.

Sama tilanne voisi toimia käänteisessä järjestyksessä, kunhan vain saisin salakuljetettua prompterin pääsykokeisiin. Kaikkea sitä voi kuitenkin yrittää. Yrittänyttä ei laiteta, ainakaan kolmella ensimmäisellä yrittämällä. Tämän vuoden iskulause on löytynyt, valmennus alkakoon!

Rappion aineksia

Tipattoman tammikuun alkaessa huomasin, että yllättävän monen tv-sarjan sponsori Suomessa kuuluu Alkon valikoimaan. Sarjamurhaajaa jahdataan punaviiniä maistellen, täydellisten naisten epätäydelliseen elämään lohtua tuo kermalikööri. Tietääkseni joillain on tapana seurata piirrettyjä pilvessä, tai niin ne ainakin käsikirjoitetaan.

Suomalaisille viranomaisille alkoholi on aiheuttanut harmia kieltolaista lähtien. Veron ja viinan prosentteja, Alkon myymälärakennetta (tiskin takaa hyllyihin) sekä ruokakauppojen valikoimaa (keskiolut on kovaa kamaa) näpräämällä on saatu aikaan keitto, jota edes paatuneimmat puistokemistit eivät uskaltaisi nauttia. Tai ehkä näillä pakkasilla uskaltaisivat, ainakin ranskanleivän läpi.

Kylmiä ovat katseet, joita selkeästi alle 24-vuotiaan näköisenä viinakaupan kassalla saa. Näkevätkö myyjät nuoressa asiakkaassa rappion ainekset? Mihin se kokonaista viinitonkkaa tarvitsee? Onkohan sen ajokortti väärennetty? Ehkä se diilaa eteenpäin! Enhän minä muuten, mutta tuoreessa tutkimuksessa alkoholin reipas kohtuukäyttö vähensi sydänongelmien riskiä kolmanneksella. Olen päättänyt pelastaa Suomen nuoret sydänvaivoilta.

Tapakouluttajat ovat pitkään pitkänaamaisesti vertailleet meidän ja muiden juomiskulttuuria, ihaillen eteläeurooppalaista ruokaryyppäämistä sekä kohtuudessä pysymisen taitoa. Koska kaikki mitä Hesarissa ja MeNaisissa lukee on totta, olen ottanut tavaksi juoda punaviiniä päivällisen yhteydessä. Olen myös työtön, mies, ja mikä pahinta – suomalainen. Ei hyvä.

Sivistynyttä ruokajuomailua tai juomaruokailua rajoittaa myös televisiosta tullut dokumentti ruoan lisäaineiden haitoista. Viineihin muodostuvat ja lisättävät sulfiitit aiheuttavat allergioita. Enkä todellakaan usko jokapäiväisen reippaan alkoholinkäytön olevan terveellistä, vaikka sydän parempaan tahtiin pamppailisi.

Ja se tipaton tammikuu? Pulssi nousee monella jo pelkästä ajatuksesta. Tutkimuksen mukaan joka kahdeksas suomalainen pitää hanat kiinni hyvällä tai huonolla menestyksellä. Ehkä todistaakseen, että arki on tylsää myös selvin päin. Ja kun vuoden aloittaa kuntoilulla ja dieeteillä, vaikuttaa loppuvuosi paljon lohdullisemmalta. Olisipa taas joulu, kasa suklaata ja lasillinen mainiota punaviiniä. Ja tammikuussa alkaa taas terveellinen elämä.

Tungosta ja tunnelmointia

Luin muutama viikko sitten jostain kodinrakentajille suunnatusta lehdestä opiskelijakämpän esittelyn. Täysin remontoitu kaksio ydinkeskustasta, asukkaana 16-vuotias lukiolainen Pekko. Hän nauttii kaupunginosan pariisilaistunnelmasta ja viettää aikaa lähikahvilassa kokeisiin lukien. Itse olisin myynyt munuaiseni pariisilaistunnelmasta tuossa iässä – hitto vie, myisin varmaan vieläkin. Tosielämän realiteet kuitenkin rajoittavat asumisen budjetin ja kaupattavien sisäelinten määrän.

Pekon naapurissa on käynnissä YT-neuvottelut. Kun yksi rakentaa tulevaisuuttaan, toisten menee remonttiin. Alkavat ne kuuluisat “uudet haasteet” joita ovat esim. se, että ei pahoinpitele johtokuntaa tai vahingossa lähetä ikävän suorasanaista jäähyväiskirjettä koko talon postituslistalle. Johtajien haaste on olla hymyilemättä väen vähentämisen jälkeen, kuten naapurini kirjoittamassa yritysjohtajan oppaassa mainitaan.

Itselleni haasteena on ollut pinollisen LP-levyjä muuttaminen digitaaliseen muotoon, joka kohta kaksi vuotta projektin aloittamisen jälkeen tulee vihdoin päätökseensä. Itse työhön kului kuukausi, jonka aikana olen oppinut vihaamaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin pöly. Vinyylien kanssa pelleilyä ei helpota puhdistamisesta syntyvä staattinen sähkö, joka liimaa pölyn lisäksi kaiken karvaisen.. karvan.. Äh, karvat ovat helvetistä.

Piinaavia hetkiä on ollut mahdollista kokea myös näin juhlapyhien kynnyksellä. Kaupat kiinni lauantaina ja tulevaisuus kiinni sunnuntain lottoarvonnassa. Kaikkialla jumalaton (ehheh) tungos, aivan kuin meneillään olisi joulukaaoksen kenraaliharjoitus. Mutta riittääkö neljä litraa maitoa sunnuntaihin asti? Jossain vaiheessa suurperheille olisi helpompaa hankkia oma lehmä.

Väenpaljoutta ahdistavampia ovat apteekit. Niin harvoin kuin ylipäätään joudun sellaisessa käymään, olen joka kerta valmiiksi kiusaantunut yli-innokkaiden farmaseuttiopiskelijoiden palvelualttiudesta. Lääkinnällisissä asioissa pitäisi todennäköisesti luottaa asiantuntijoihin, mutta en halua kasvotusten tehdä päätöstä kolmen vaihtoehtoisen peräpukamavoiteen välillä. Apteekissa kun on vaikea sanoa “oon täällä vaan katselemassa”.

Ja ei, minulla ei ole peräpukamia. Ei tosin ole sitä pariisilaistunnelmaakaan. Ehkä Pekolla on molemmat, kaikesta siitä kahviloissa istumisesta.

< Vanhemmat tekstit
Uudemmat tekstit >