Pixeli

Varman päälle valvottu

Jokin aika sitten uutisoitiin Valtion elokuvatarkastamon lakkauttamisesta. Myös television ja pelien syynäämiseen keskittyneen laitoksen tilalle perustetaan Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (mistä näitä nimiä oikein tulee?). Uudistuksen myötä kuvaohjelmien tarkistus, ikärajoittaminen sekä sisältösymboleilla merkitseminen siirretään kanavien vastuulle. MeKKo-keskuksen (keksin tuon ihan itse) tehtäväksi jää jakelijoiden kouluttaminen ja vahtiminen, jos vaikka Salatuissa Elämissä vilahtaa tissit.

Suomen sanavapauslain nojalla laillisten mediasisältöjen jakelua voidaan rajoittaa vain lasten suojelemiseksi. Lapset on rikkaus, mutta toisaalta myös helposti pilaantuva (ja kallis) luomueines. Omaan lapsuuteeni vaikutti Nelosen ikävästi klo 22 esittämä tv-sarja Charmed (Siskoni on noita). Ala-alasteikäisenä sarjan fanina kehitin ninjamaisia kykyjä television pikaisen sammuttamisen ja valenukkumisen suhteen, vanhempani kun yrittivät epätoivoisesti valvoa valvomisiani.

Sittemmin Nelonen on näyttänyt noitasiskojen uusintoja päivisin, ehkä vain todistaakseen, että magiaa ja ihmissuhdehömppää yhdistänyt sarja ei – räjähtävistä demoneista huolimatta – ollut ehkä siitä vaarallisimmasta päästä. Liian vähäisten yöunien takia henkinen kehitykseni todennäköisesti häiriintyi, joten tässä sitä ollaan, syyttämässä tv-kanavan ohjelmistosuunnittelua kaikesta maailman pahuudesta.

Oikeasti häiritsevä muisto lapsuudestani on ala-asteen seksivalistus. Enemmänkin ehkäisyä käsitellyt pikaluento oli hämmentävä, koska varsinainen seksin biologia käytiin läpi vasta yläasteella. Kyseessä oli kait “varman päälle” -lähestymistapa koululaitoksen osalta, että kun ei näistä mukuloista oikein tiedä mitä miettivät. Viimeistään ehkäisyoppien jälkeen seksi kaikkien mielessä olikin.

Itse en peruskoulussa biologian tuntien ulkopuolella saanut tarkempia toimintaohjeita vastakkaisen sukupuolen kanssakäymiseen, vielä epätodennäköisempää olisi ollut saman sukupuolen edustajien välisistä puuhista puhuminen. Nykypäivänä seksivalistus on kuitenkin laajentunut myös seksuaalivalistukseksi. Veljeni mielestä seksuaalisen suuntautumisen käsittely pitäisi jättää täysin vanhempien vastuulle. Vielä konservatiivimpien mielestä koulussa ei tulisi käsitellä seksiä alun alkaenkaan.

Veljeni edustama näkemys elämästä ja sen arvoista on hyvin paljolti “koti, kirkko & isänmaa”. Kotoa hän olisi tuskin koskaan muuttamassa pois, mutta hinku päästä vakituisesti armeijan harmaisiin vie miehen maailmalle (tai ainakin toiselle paikkakunnalle). Kirkon puolesta hän avoimesti myöntää uskovansa sekä Jeesukseen että Muhammadiin. Itse päättelen tämän johtuvan halusta varmistaa paikka taivaasta, seitsemän neitsyen kanssa tai ilman.

Vanhempani ovat kristitty ja pakana, joten sama kaava jatkui jälkikasvussa. Yliluonnolliseen uskovat eivät yleensä osaa selittää perimmäistä syytä uskolleen, mutta toisaalta en itse kykene selittämään uskoni puutetta. Olen vain niin uskomaton. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö haluaisi uskoa yliluonnolliseen. Jumalien, profeettojen ja enkeleiden sijaan olisin enemmän kuin valmis todistamaan noitasiskosten voimien olemassaoloa. Ehkä en valvonut lapsuuttani turhaan.

Tiesitkö muuten, että tämän blogin kaikkia tekstejä voi ja täytyy kommentoida? Naksauta viestin kirjoittajan nimen alla sijaitsevaa kommenttilinkkiä, rollaa sivun alaosaan ja näpyttele kommenttilomake täyteen tajuntasi virtaa. Pixeli kiittää.

Harmaata, komisario Palmu

Jos lukihäröinen teinityttö kirjoittelisi isoin kirjaimin ja huutomerkein silmillä hymyilemisestä, voisi lopputulos muistuttaa Tyra Banksin sanaisen arkun avaamista. Pilkka osuu kuitenkin omaan nilkkaan, sillä minähän niitä viestejä luen. Ja hyvä niin, muuten en olisi varmaan ikinä kuullut Jamie Cullumin mainiota mash-uppia Singing in the Rainista ja Umbrellasta.

Jälkimmäisen kappaleen versiointiin on ottanut osaa niin Rihanna, Mandy Moore kuin aivolohkot jakava The Baseballs – ja nyt ella-ella-eh kuullaan yhdistettynä vielä vanhempaan hittiin. Cullumin nerous on ailahtelevaa, miehen uudelta (ja melko yllätyksettömältä) levyltä löytyy lisää Rihannaa. Miksi kaikesta tehdään ennemmin tai myöhemmin jazz-versio? Eivätkö maamme kauppakeskukset kykene toimimaan ilman niitä?

Toimintakyvyttömyys näyttääkin olevan tämän kevään trendi. Jos vielä Alkot menisivät vapuksi lakkoon, olisi vaikea huuhdella alas väärään kurkkuun mennyttä tippaleipää, jota kukaan ei leiponut, kuljettanut kauppaan, suojellut varkailta ja myynyt kassalla. Mielikuvitusleivonnaisen tuottama pettymys on karvas (tai ainakin olemattoman makea) viimeistään siinä vaiheessa, kun hillomunkista puuttuu hillo.

Arjen harmauteen verrattuna ilmaston tuhoaminen se vasta vaikeaa onkin, kun eivät lentokoneet tahdo pysyä ilmassa (varsinkaan jos olet puolalainen poliit… äh). Lennon myöhästymisen tai peruuntumisen syy voi olla a) lentäjien lakko b) matkatavaran heittelijöiden lakko c) vartijoiden lakko d) liikaa hammastahnaa e) vulkaaninen tuhka. Jälkimmäisestä se arjen harmaus varmaan johtuukin.

Tämänviikkoisen Popkultin loppupäätelmä oli, että taide syntyy kriisistä. Hyvä niin, koska taloudellisen ja geologisen kriisin ravistelema Islanti pitäisi konkreettisesti näkyä Björkin uuden levyn ilmestymisenä levykauppoihin. Paremman puutteessa olen tyytynyt vanhan materiaalin “löytämiseen”, toisin sanoen Jógan kuuntelemiseen. Myös Wii Fitin jooga on kova juttu, tai ainakin niin rajua kuin syvään hengittäminen voi olla.

Jooga ja liikkuminen ylipäätään on pääsykokeisiin pänttäämisen yhteydessä jäänyt harmillisen vähäiseksi. Urheilun avulla sitä voisi virkistää mieltä, mutta itse pyrin lähinnä mahtumaan vaatteisiini. Hullujen Päivien ajoittuminen mielenterveydellisesti epävakaaseen huhtikuuhun ei voi olla sattumaa. Ostin housut, jonka kaltaiset jo omistan, alennettuun hintaan 70 euroa. Edes lakot eivät pysäytä tätä hulluutta, kiitos harmaan talouden.

Taisteluni automaatiota vastaan

Uskoni ihmiskuntaan horjuu. Aivan kuten silloin, kun Ilkka Jääskeläinen voitti Idolsin. Silloinkin, kun näin Avatarin, ja joka kerta The Hurt Lockerin voittaessa Oscarin. Myös Bushin valitseminen toiselle kaudelle koetteli uskoani, mutta totesin vain Atlantin toisen puoliskon kärsivän. Olin väärässä.

Ihminen on laskeutunut puusta, selvinnyt rutosta, käynyt kuussa, keksinyt iPadin ja käsikirjoittanut Lostin viimeisen jakson. Kaiken tämän keskellä sinisilmäinen uskoni horjuu, kun lähikauppani pullonpalautusautomaatti menee tukkoon. Laite yhtyy kahden muun automaatin kanssa virheilmoitusten kuoroon, joka räikeän ClipArtin kera pyytää ottamaan yhteyttä henkilökuntaan.

Taisteluni automaatteja vastaan on pitkä ja verinen, tai ainakin haisee joltain ihmisen eritteeltä. Sattumoisin entinen työnantajani valmistaa ja maahantuo automaatteja. Työpaikan aulassa sijainneet testilaitteet eivät tukkeutuneet, mutta toisaalta niistä ei saanut rahaakaan.

Erään toisen työnantajani apinahommat (no hard feelings, apinat) vaihtelivat roskien roudaamisesta Lou Reedin raiderin toteuttamiseen. Työpaikan jonkin sortin pikkujouluissa viini virtasi ja kalja katosi, mutta pullot jäivät. Seuraavalla viikolla pulloautomaatit ympäri Helsinkiä piippasivat spurgujen vihaisten katseiden saattelemana. Edes laitteet Arkadiankadun Alkossa, valtakunnan lippulaivassa, eivät kestäneet tuhoon tuomittua urakkaani. Lopulta piippasin minäkin ja heitin loput pulloista lasinkeräykseen.

Epäilen salaliittoa. Kaupoille tuskin olisi mielekästä ylläpitää toimivia, mutta hintavia palautusjärjestelmiä. Asiakkaat saattaisivat jopa olla tyytyväisiä. En usko laitteiden rakentamisen olevan aivokirurgiaa, mutta usko tässä onkin loppumassa. Taidan siirtyä käyttämään vain kolmen litran viinitonkkia. Ei tarvitse taistella automaatteja vastaan, ja laatikoille voi keksiä jotain parempaa käyttöä.

Taisteluni (mein kampf) pääsykoekirjani (ei mein kampf) kanssa edistyy. Näin unta kirjan kolme vuotta vanhan painoksen lukemisesta. Mikä oudointa, en hyvällä tahdollakaan löydä kolme vuotta sitten ostamaani opusta kirjahyllystäni. Unessa kirjasta lukemaani termiä “vuoristoratailmiö” ja siitä esimerkkinä käytettyä mainintaa Lostista tuskin on oikeasti olemassa – vai onko? Selviää ensi jaksossa.

Haarautuvan rakkauden talo

Kaikki päättyy joskus
Viikkokausia oli satanut
Meri alkoi nousta
Rakkausavioliiton pettymykset

Vanhempieni omakotitalossa on eräs huone. Mappihyllyjen, pianon, vuodesohvan ja kahden työpöydän täyttämä vierashuone, jonka seinät on peitetty kuvilla kuolaavista lapsista.

Epäilen huoneen omaavan mystisiä voimia. Vuosien varrella siellä majoittuneista pariskunnista kolme on eronnut pian yöpymisen jälkeen. Ryppy rakkauteen saattoi toki tulla ennen vierailua. Itse epäilen syyksi kuolaavia lapsia, jotka patistavat pohtimaan tulevaisuuden näkymiä parisuhteen suhteen.

Huhtikuu on kuukausista julmin, sanoi mummoni. Hänen kuolemastaan on sattumoisin kulunut tasan vuosi, joka omalla tavallaan saa mielen haikeaksi näiden muiden päättyvien ihmiskohtaloiden rinnalla.

Ajan julmuuden näkee myös sulavina likaisina lumikasoina, niiden alta paljastuvana ulosteena ja tilastoissa mielenterveydellisesti epävakaiden sekoamisena. Jotkut saattavat seota jo ajatuksesta, etteivät enää mahdu kesävaatteisiinsa.

Varmin merkki keväästä on hullu fasaani, joka rääkkyy aina kukonlaulun aikaan. Testosteronin yliannostuksesta kärsivä, rintaansa röyhistelevä lintu hyökkäilee etupihan pusikoista minkä tahansa liikkuvan kimppuun. “Et vie mun naista”, fasaani huutaa. Kunhan nyt pääsisin viemään edes roskat.

Tiedän, miten saisin eläimen tajuamaan rakkauden realiteetit. En vain ole vielä keksinyt, millä saisin houkuteltua fasaanin viettämään yön vierashuoneessa.

Hämeenlinnassa vapaana kirmaavat poliisit häiritsevät liikennettä. Poliisi on paikalla valvomassa tilannetta.

Radiojuontajan lipsahdukset ilahduttavat aina, kuten kenen tahansa tilanteesta tippuvan. Uutiskynnys ylitetään menemällä alas… ja puujalat ovat alennuksessa. Putoamisen näkyvyydestä ulkomaisessa mediassa iloittiin miltei yhä paljon kuin kauppa- ja kouluammuskelujen yhteydessä. Hyvä Suomi.

Uutisten yllyttämää paniikinomaista elintarvikkeiden hamstraamista harjoiteltiin jo ahtaajien lakon aikoihin. Myös katoille kiivettiin, sieltä tiputtiin ja putousta pehmentäneet lumet lapioitiin talojen homehtuvien perustusten reunoilta – kiitos uutisten.

Nyt kaupoissa on leivän loppuunmyynti, joka taitaa liittyä jotenkin kevään muihin alennuksiin tai varastojen tyhjentämiseen. Onneksi uutiset osaavat kertoa, että viimeistään kohta alkavan myyjien ja vartijoiden lakon myötä shit breaks loose. Itsepalvelukauppoja tässä ollaankin kaivattu.

Vasta tänään tajusin mielleyhtymän, joka hiljalleen tyhjentyvien hyllyrivien välissä on mieltäni vaivannut. Perässä vedettävät ostoskorit. Jos olet nähnyt mainion Oscar-ehdokkaan Up in the Air, tajuat korien kytkeytyvän jetsettereiden elämän kiteyttävään matkalaukkuun (kuvassa oikealla). Maidon ja maksalaatikon ostamisesta tuleekin lentokenttäsimulaattori, jossa viimeistään kassojen varashälyttimet paljastavat terroristit – siis myymälävarkaat.

Kotimatkalla et joudu kuuntelemaan kyröjärveläisen ikäihmisen elämäntarinaa, koska valitsit turistiluokan julkisen liikenteen sijasta ykkösluokan henkilöauton. Ekologinen omatuntosi kärsii vähintään yhtä paljon kuin lentämisestä, mutta viimeinen pisara mielenterveytesi maljaan on loskan alta paljastunut kasa koirankakkaa, jonka yli hurautat pysäköidessäsi talliin.

Fasaani ihmettelee tekemisiäni, kun puran ostoksia autosta ja kiroan lähiympäristön koiranulkoiluttajat syvimpään limboon. Hulluja molemmat.

Tästä elämästä

Hammaslääkärini taisi olla vahingoniloinen löydettyään aluillaan olevan reiän takahampaastani, tietenkin heti saarnattuaan hammasharjan ja langan käyttämisestä kaksi kertaa päivässä. Mätänevän purukaluston pelossa olenkin nyt aktiivisesti huolehtinut hygienasta uudella sähköisellä harjalla, joka kertoo jos painan liikaa (ikävää sinänsä kuulla olevansa ylipainoinen, varsinkin suuhun työnnettävän laitteen suusta).

Paino-ongelmista viestii myös Wii Fit, jonka ostin kuultuani tanssikilpailun voitosta ja sen palkintona olleen Nintendo Wiin omimisen jälkeen. Ystäväni sai (lue: pakotin vastaanottamaan) 200 euron arvoisen kellon, joka näyttää ajan viivoina. Kello on vieläkin pakkauksessaan.

Teknologian siivittämänä hampaiden perusteellisesta hinkkaamisesta on tullut pitkä operaatio, jonka aikana ehtii ajatella kaikkea joutavaa. Kuten sitä, että uusi hammastahna (pelottavasta päitä sekoittavasta mainoksesta tuttu Colgate Sensitive Multiprotection) maistuu ginille. Myös suuvedessä on ihmeen paljon alkoholia, ei kuulema kannata käyttää juuri ennen rattiin tarttumista.

Kun painoindeksiäni kommentoivasta hammasharjasta on akku loppumaisillaan, alkaa laite surisemaan, vilkuttamaan punaista valoa ja pitämään älänmölöä, joka kuulostaa hätälaskua tekevän lentokoneen varoitukselta. Saattaa tietty olla, että olen nauttinut liikaa hammastahnaa. Colgate, laittaa päät sekaisin.

Harvemmin innostun animaatiosarjoista, kesti useampi krapulapäivä kunnes tajusin Family Guyn hienouden. Comedy Centralin uutuus Ugly Americans oli kuitenkin rakkautta ensisekunneilla. Sarja on outo yhdistelmä kanavalta aiemmin nähtyä minisarjaa, 50-luvun sarjakuvia ja 90-luvun MTV:tä. Tai oikeastaan se on vain outo.

Ugly Americans sijoittuu nykypäivän New Yorkiin, jossa helvettiin pääsee liukuportailla ja mielikuvituksen synkimmät olennot ovat arkinen osa katukuvaa. Päähenkilö Mark Lilly on kaupungin integraatio-osaston työntekijä, jonka tavoite on saada otukset sopeutumaan yhteiskuntaan. Luonnollisesti Markin kämppis on zombie, työpari velho sekä esimies ja tyttöystävä demoneja. Sarjan ensimmäisiä jaksoja kannattaa etsiä YouTubesta.

Pixelin ulkoasu muuttui hieman. Fontit ovat nyt hieman suuremmat, ehkä eläkeläiset ovat uusi kohderyhmä. En tiedä miltä sivusto näyttää iPadilla, todennäköisesti paljon mediaseksikkäämmältä.

< Vanhemmat tekstit
Uudemmat tekstit >