Pixeli

Virallinen lista

Toukokuun ajaksi sulkeuduin sosiaalisesta mediasta (hyvästi blogit, Facebook ja Twitter) ja keskityin opiskelemaan mediaa (Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän laitoksen pääsykoe). Samalla toteutin pienimuotoisen remontin – itselleni. YleX TOP4 -listojen inspiroimana päätin koota toukokuun aikana tehtyä, kuultua ja nähtyä luetteloihin.

Spotify soikoon

Katy Perry – California Gurls Teoriani mukaan levy-yhtiötä häiritsi Tik Tokin julkaiseminen syksyllä, koska siitähän olisi saanut täydellisen kesäbiisin. Katyn ja Ke$han kappaleet saattavat muistuttaa toisiaan, onhan molemmissa räikeästi autotunea sekä samat kirjoittajat, tuottajat ja sävelkulku.

Stromae – Alors On Danse Kappale olisi voinut ilmestyä jo vuonna 1992. En ymmärrä sanoista muuta kuin kertiksen (then we dance), mutta onhan siinä sentään saksofonia.

Familjen – Mitt Bästa Samalla aikakaudella jatketaan ja ymmärrän sanoista vain biisin nimen. Olen aina tuntenut jotain perverssiä mielenkiintoa ruotsinkielistä musiikkia kohtaan.

Salem Al Fakir – Cold Shower Lisää ruotsalaista, mutta sentään englanniksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kertiksessä olisi yhtään enempää järkeä: cold shower is a blessing, maybe tomorrow we can answer the question, is cold shower really a blessing?

Fat Freddy’s Drop – Midnight Marauders Ainoa listan oikeasti 90-luvun tuotos. Eräs mystinen graafikko piilotti tämän kultakimpaleen mixteippinsä loppupuolelle vuonna kivi ja heppi. Teipin aloitti Ceebrolistics, hyviä juttuja kaikki.

Lenkkeilyn varjopuolet

Muu liikenne. Kevyenliikenteen väylä käy ahtaaksi, kun vastakkaisesta sunnasta marssii kaksi sauvakävelijää rinnakkain. Vielä hankalampaa on moisen rykmentin ohittaminen takaa päin. Jos reitillesi osuu toinen lenkkeilijä, on molempien vauhti usein sama. Muutaman kilometrin takaa-ajon jälkeen jompi kumpi luovuttaa ja vaihtaa reittiä.

Suolisto. Usein viimeistään lenkin puolivälissä katse rupeaa hapuilemaan sopivaa vessapaikkaa. Kaikki metsiköt on kuitenkin muutettu näkösuojattomiksi puistoiksi, unohtamatta sitä muuta liikennettä. On hieman hämmentävää, kun koiraansa ulkoiluttava yllättää lenkkeilijän pusikosta ulkoiluttamasta itseään.

Ötökät. Aerodynamiikka on pielessä tai jostain muusta syystä pieni eliökunta löytää aina tiensä pääni onkaloihin. Olen herännyt keskellä yötä outoon rapinaan, jonka lähteeksi on hetken ravistelun jälkeen selvinnyt korvakäytävästä pudonnut pieni kovakuoriainen. On virhe hieraista silmiä lenkin aikana, seuraavana päivänä saattaa löytyä puolikas kuoriainen silmäluomen alta.

Kuluminen. Jalkapohjat kovettuvat, nännit arpeutuvat ja nivuset hiertyvät. Maratoonareilta saattavat varpaankynnet irrota. He myös rasvaavat takalistonsa – niin epätoivoinen en kuitenkaan ole. Molemmat polvet ovat enemmän tai vähemmän hajonneet viimeisen vuoden aikana. Viimeistään aikaa lääkärille varatessani alan vakavasti harkita sauvakävelyyn siirtymistä.

Terveellinen elämä turhauttaa

Toukokuun aikana urheilin miltei päivittäin, söin terveellisesti, jätin alkoholin pois sekä pesin hampaat ja naaman asianmukaisilla puhdistusaineilla kaksi kertaa päivässä. En odottanut ihmeitä, mutta lopulta ainoa mikä projektin aikana taisi puhdistua on omatuntoni.

Laihtuminen. Saat parin viikon aikana kadotettua itsestäsi kolme kiloa, mutta se ei näy missään. Elämäsi parhaat juhlahousut eivät vieläkään mahdu päälle, vuosi sitten kylläkin.

Puhtaus. Naamassasi ei ole ikinä ollut näin paljon finnejä. Ehkä se johtuu pääsykokeiden aiheuttamasta stressistä, tai sitten ihonpuhdistukseen tarkoitetut aineet ovat suuri huijaus. Hampaat sentään hohtavat, vievät näppärästi huomion isoilta punaisilta pateilta leuassasi.

Himo. Et oikeastaan koskaan ole himoinnut Lidlin vaniljakreemillä täytettyjä leivonnaisia ym. elintarviketeollisuuden kammotuksia, mutta terveellisen ruokavalion myötä tilanne on hyvinkin toinen. Onneksi kesällä ei mainosteta jäätelöä tai grilliherkkuja.

Mielenrauha. Olet tottunut rentoutumaan lasillisella viiniä iltaisin. Vatsa kurnien huomaat vielä kello kaksi aamuyöllä miettiväsi tabloidisaation yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Pääsykoe-elämää

Kertaaminen. Pyrit neljättä kertaa sisään. Pääsykoekirjassa, jota ei ole muutettu kuuteen vuoteen, on alle 200 sivua. Et enää haluaisi lukea sitä.

Ajan hukkaaminen. Tajuat, että pätevän koulutuksen hankkiminen ja työelämään pääseminen siirtyy vuosi vuodelta eteenpäin.

Epäonnistuminen. Mitä jos? Ikävä kysymys, jota pitäisi mutta ei halua pohtia. Plan B on mainiota kuunneltavaa, mutta ikävää mietittävää.

Odottaminen. Aikaa kokeen ja tulosten välillä vierähtää noin kuusi viikkoa. Mietit jatkuvasti asioita, joita unohdit koetilanteessa. Vai unohditko? Yritä siinä sitten viettää rentoa ja vapaata lomaa, kesätöitäkin pitäisi hankkia.

Paljon tarjolla

Sunnuntai-illat ovat nykyisin yhtä tuskaa ja turhautumista. X Fucktor (mainosten speakerit, ryhdistäytykää), tuo Simon Cowellin nännit nöpöttäen kopioima Idols-versio, on onnistuttu täällä meillä lokalisoimaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Välillä tuntuu siltä kuin ohjelma keskittyisi enemmän tuomareiden sielunelämään. Ja kun kilpailijat vihdoin pääsevät ääneen, tekisi mieli vaihtaa kanavaa.

Fucktorin huonoudesta huolimatta olen kuitenkin (enemmän tai vähemmän sivusilmällä) katsonut jokaisen jakson. Onneksi kaukosäätimestä löytyy äänenvaimennin, vielä kun sillä voisi ampua television pirstaleiksi. En olisi ikinä voinut kuvitella kaipaavani tositv-ohjelmaa, mutta kanavan palautelaatikkoon saattaa ilmestyä kuolleita pieneläimiä jos nykyinen sekamelska jatkuu Idolsin tilalla.

Intohimo vuonna 2003 aloittanutta ohjelmaa kohtaan todennäköisesti kytkeytyy silloin yläastetta lopetelleen teinin mielenmaiseman muutoksiin. Idols kosketti minua ja puhkesin kukkaan. Kilpailijat osasivat oikeasti laulaa, semifinaaleissa Leri Leskisen pimputuksen säestämät esitykset olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan mainioita sekä tuomarit sopivassa suhteessa uskottavia ja viihdyttäviä.

Etsittiin niitä idoleita toki aikaisemminkin, ensimmäinen puhtaasti kaupallinen sovellutus taisi olla Popstars. Kulttuuriteollisuuden hengessä ohjelma teollisesti tuotti lauluryhmiä todistaen sen, että sävelessä pysyvät ihmiset eivät välttämättä löydä yhteistä säveltä. Gimmelin neljäs jäsen Jonna irtautui kokoonpanosta jo alkumetreillä, mikä lopulta olikin vain lopun alkua. Jonnasta tuli ensimmäinen suomalainen R&B-artisti, joka ensin lauloi ei heru ja myöhemmin lii-kullii-kullii-kullii-ku.

Popstarsista sai alkunsa myös yksi suomalaisen poprockin viime vuosikymmenen voimavaroista. PMMP:n naiset tapasivat toisensa jonottaessaan ohjelman koelauluihin, molemmat tosin putosivat kilpailusta ennen aikojaan. Tätä voidaan tavallaan pitää ohjelman suurimpana saavutuksena. Muovisista lähtökohdista huolimatta PMMP kehittyi kesähitistä kestohitiksi, rusketusraidoista oikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toki auringon uv-säteilyn vaikutukset kysymyksiä yhä herättävätkin.

Siinä missä PMMP vahvistui, jatkoi Gimmel hajoamisprosessiaan. Monikulttuurisuutta edustanut Ushma tajusi, ettei osaa laulaa, ja vaihtoi lipsyncin teatterikorkeakouluun. Jenni Vartiainen tajusi, että osaa homman liiankin hyvin, ja laulaa nykyään lesboista, diskoista ja Turun saaristosta. Cosmopolitanin kanteakin koristanut nainen on glitteristä peseydyttään päättänyt, että hänen kohdallaan Photoshop ei laula. Samaan hengenvetoon voisi vaatia, että Vartiaisen musiikkia ei enää masteroida ja oikeastaan ne keikkojen miksaamisetkin saa jättää sikseen.

Autotunen aikakaudella musiikin aitous on erittäin kyseenalaista. Hyvänä mittarina voidaan pitää artistin kykyä esittää omaa tuotantoaa livenä, ilman taustanauhaa. Kyvyttömyys tähän kielii koneellisen avustuksen liiallisesta käytöstä. Moni artisti (kuten Madonna) väittää taustanauhojen funktioksi vaikeiden koreografioiden ja siedettävän laulamisen yhdistämisen. Hengästynyt megatähti ei varmasti sisäistä ääntään löydä, mutta Britney Spearsin kaltainen lavalla hyllyminen tuskin hikipisaroita tuottaa.

Suhtaudun näyttelijöiden yrityksiin tuottaa uskottavaa musiikkia erittäin varautuneesti. Irina Björklund soittakoot sahaansa, Olavi Uusivirta taitaa olla jonkin sortin rajatapaus (teki musiikkia ennen elokuvia). Eniten vaivaa Aleksi Sariolan eli Illin sekoilut musiikin ihmeellisessä maailmassa. Nykyään miestä kuullaan radiosoitossa Brädin kappaleen Mä tarjoon tahdissa. En vieläkään osaa päättää, osaako Sariola laulaa vai tuottaja säätää. Tälläistä kesähittiä sietäisi kuulla, rusketusraitoja unohtamatta.

Tieteellisiä havaintoja

Terassikausi on alkanut, vaikka varjossa elohopea kutittelee hädin tuskin kymmentä. Ulkoilmassa alkoholisoitumisesta on tehty keittiöpsykologian kaltaista pseudotiedettä, jossa tutkaillaan auringon kulkukaavioita sekä juomien ja jään suhdetta. Jos täytyy valita oluen ja siiderin välillä, otan lonkeron. En taida olla ainoa, sillä utuisen harmaa menovesi on vuosikausia ollut Alkon myydyin tuote.

“Vuodesta toiseen suosionsa pitävällä juomalla on erittäin lojaali, merkkitietoinen käyttäjäkunta”, kertoo Hartwallin sivusto Cool Grape lonkerosta. Käymisteitse valmistettu pissa ei nimestään huolimatta maistu rypäleeltä ja uppoaa varsinkin pissiksille. Tätä kirjoittaessa kuulin vastapäisen talon pihalta riemunkiljahduksia. Teini-ikäinen naapurintyttö siellä kavereineen, rööki huulessa ja lonkero kädessä, korkkasi vappuaaton alkaneeksi.

Äitini ihmetteli näiden nykynuorten tyylitajua. Miksi kaikilla tytöillä on liikaa meikkiä, luonnottoman mustaksi värjätty valtava hiuspehko sekä Kiina Trikoosta (niin se mainoksessakin lausutaan) hankittu musta tekonahkatakki ja legginsit? Ihminen on ymmärtääkseni tieteellisessä mielessä laumaeläin, mutta goottihuoralta näyttäminen on käsittämätön tapa löytää yhteenkuuluvuutta.

Ginan kaltainen muovisuus on pakko yhdistää myös original lonkeroon, ainakin jos katukuvaan ja lehtiin ilmestyneisiin mainoksiin on uskominen. Vahamuseosta karanneet nuoret aikuiset matkalla latotansseihin, peltotietä tarpoen lonkeron maku mielessä. Mainoksen slogan “Suomen kesä aidoimmillaan” ja mannekiinien tyhjät katseet eivät voisi olla ristiriitaisempia.

Ristiriitaisiin tunnelmiin päättyi myös eilinen lounaani helsinkiläisessä ravintolassa. Olin yksin syömässä, joten halusin hoitaa asiani mahdollisimman nopeasti. Onneksi tarjoilijoita oli paljon liikenteessä ja ruoka saapui pöydälle ennätyksellisen nopeasti. Aterian jälkeisen kahvin hörpittyäni sain jostain syystä päähäni ajatuksen maksaa jenkkityyliin: jätin rahat pöydälle ja lähdin. Kukaan ei perääni huudellut, enkä (ainakaan vielä) ole saanut puhelua poliisilaitokselta.

Mieltäni jäi vaivaamaan kaksi kysymystä: onko pöytään maksaminen maassamme hyväksyttävää, ja maksoinkohan nyt ihan varmasti tarpeeksi? Ymmärrän tippaamisen merkkinä hyvästä palvelusta, mutta monessa maassa siitä on muodostunut enemmänkin vakituinen tapa, koska tarjoilijoiden palkat suureksi osaksi muodostuvat tipeistä. Järjettömintä onkin, että joissain maissa tippi lisätään automaattisesti laskuun. Pitääkö huonoa palvelua saaneen ruveta tinkimään laskusta?

Asiakastyytyväisyyttä koeteltiin lentoliikenteen ja savupilven taistossa, nyt vuorostaan asiakkaat taistelevat saadakseen korvauksia kärsimyksistään. Useamman päivän bussimatka halki keväisen Euroopan kuulostaa kyllä kovin ikävältä. Taivaallisten ongelmien myötä luottamus maalliseen liikenteeseen pitäisi olla luja, sen sijaan VR jatkaa tragikoomisen kärsimysnäytelmänsä esityksiä. Tietokoneet jumissa, vaihteet rikki, junat savuaa, vaunut tippuu, liikaa lunta ja liian vähän rahaa. Eihän rautateillä ole kuljettu kuin vasta muutama vuosisata.

Positiivisia yllätyksiä voi sekavassa junaliikenteessä kuitenkin tulla vastaan. Kohdalleni osui uusi lähijuna, joka vaikutti siirtymiseltä täysin uudelle vuosituhannelle. Sisätilat olivat avaria, valoisia ja siistejä. Penkeissä oli käytetty nahkaa ja ikkunoiden kohdalla oli pienet pöydät. Odotin pitkään, että käytävälle ilmestyisi kuumia pyyhkeitä tarjoilevaa henkilökuntaa.

Liikkuessaan uusi juna piti outoa ääntä, joka muistutti keuhkosyöpäpotilaan viimeisiä korahduksia. Asemalle saapuessaan auki olevien ovien hälytysääni oli kuin kammiovärinää ilmoittavan sydänmonitorin tiheä piippaus. Ovien suljeuduttua piippaus muuttui tasaiseksi ja pitkäksi – sydän pysähtyi, ja matka jatkui. Junatiedettä parhaimmillaan.

Väli-ikäinen lyö päätä seinään

Siinä minä olin, kävelemässä rappusia ensimmäiseen kerrokseen, kun välitasanteella siivooja kehaisee paitaani. Kiitän, kuten tapana on, ja sitten pommit jo putoilevatkin: hän kysyy onko paita minun vai äitini valitsema. Hämmennyn niin kuin en ikinä ennen ja saan soperretuksi vain, että kyllä se on ihan itse valittu ja ostettu. Okei, hän vastaa ja jatkaa töitään.

Vauva ja parta

Seison pysäkillä linja-autoa odottamassa. Vieressäni, viiden hengen ryppäissä, hälisee parikymmentä yläasteikäistä. Itse seison hiljaa, hievahtamatta, yrittäen sietää. Pysäkillä seisoo myös muutama olemukseltaan vakava ja väsynyt keski-ikäinen nainen.

Kun linja-auto saapuu, alkaa sirkus – voin kuulla kuinka hevoset laukkaavat, norsut tömistelevät ja niiden keskellä tanssiva karhu ärjyy häpeäänsä – kun ne parikymmentä 15-vuotiasta yrittävät tunkea yhtä aikaa autoon sisään, tönien toisiaan ja huutaen etukäteisvarauksia paikoista. En halua seisomapaikkaa, joten uin sekamelskan seassa bussiin – ja tunnen kuinka iästäni lähtee vähintään viisi numeroa pois ja muutun osaksi sitä vellovaa yläastelaisten massaa.

Keski-ikäiset naiset astuvat autoon viimeisenä. He laittavat matkakortin lukijaan ja samalla haravoivat katseellaan bussia yrittäen etsiä istumupaikkaa, myöntävät tappionsa ja menevät keskiosaan seisomaan. Jako lasten ja aikuisten välillä on tehty, taas kerran.

Ikä on numero, jonka muut sinulle antavat. Kun ei ole enää lapsi mutta ei ihan vielä aikuinenkaan, ainoa tapa hivuttautua jälkimmäisten kastiin on kasvattaa parta. Harmi ettei se kasva.

Keskitäyteläinen, notkea ja ilmainen

”Just joo, äijä heränny kello 12 aamulla? Ohhoh. Vittu mä tungen moottorisahan vittu sen toosaan. Joo vittu silleen et sen perse räjähtää!”

Löysähousuisen ja aivoisen nuoren miehen huutelut kaikuivat ympäri vaunua. Pasilasta junan kyytiin nousivat Rane ja Pena (kutsun kaikkia juoppoja samoilla nimillä), joiden elämäntäyteinen tuoksu täydensi puhelimeen oksentavan nuoren verbaliikkaa entisestään.

Huopalahden (jonka toinen kotimainen versio Hoplax kuulostaa Hannan mielestä ummetuslääkkeeltä) kohdalla Rane alkoi pärskimään limaista yskäänsä. Hengitin vain nenän kautta, koska se on Olipa kerran elämän mukaan terveellisempää. Nauttiessani vaunun hajumaailmasta täysin rinnoin osui juuri ostamani ruokakirjan sivuilta silmiini sianpääsyltyn resepti.

Junassa matkustaminen on elämys monella tasolla. Viime viikolla Pasilan kohdalla viereeni istui Pixelin entinen ylläpitolainen, tai niin ainakin luulen tunnistaneeni. Epävarmuus johtuu siitä, että perisuomalaiseen tapaan kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Laita Joonas savumerkkejä tulemaan, jos jostain syystä luet tätä. Jos nimesi edes oli Joonas?


On sinänsä tökeröä vain listata asioita, joista on viime aikoina erityisesti pitänyt. En kuitenkaan aina jaksa muodostaa runotyttöpaskaa jokaisen itseäni jollain tasolla koskettavan sisällön ympärille, joten puhkean kukkaan tiivistetysti:

Simian Mobile Discon hämmentävään lyhytelokuvaan pohjautuva Cruel Intentions, jonka vierailevana rähisijänä kuullaan Beth Ditto. Tanssittavampaa elektroa edustaa Wolfgang Gartnerin remix Tiëston kappaleesta I Will Be Here. Saman remixaajan kädenjälkeä on myös kieliopillisesti epäkorrektimpi Black Eyed Peasin sinkkulohkaisu Imma Be. Ystäväni melko osuvasti kommentoi kappaleen kuulostavan poliisiauton synnytykseltä.

Cougar Town on oikeasti hauska tv-sarja floridalaisista puumista. Courtney Coxin tuottama ja päänäyttelemä tuotanto is like Desperate Housewives on speed. Sarjan katsominen aiheuttaa punaviinin kulutuksen lisääntymistä. Niihin tarpeisiin chileläinen Gato Negro Cabernet Sauvignon on takuuvarma ratkaisu lihan, kalan, fasaanien ja oikeastaan minkä tahansa elävän tai kuolleen seuraksi. Erityisen hyvin se sopii grillatun maksan kanssa nautittavaksi – tosin liiallinen käyttö grillaa sinunkin maksasi.


Rikun vinkkaamana päädyin seuraamaan Oliviaan rekrytoidun Stellan muotiblogia. Nainen osaa kirjoittaa, vaikka itse sisältö ei kiinnostaisi. Mielestäni jatkuva kulutustavaran ihannointi alkaa pidemmän päälle tympimään, fashion is my passion -aatteella täyttyvä Blogilistan top 10 on masentavaa luettavaa. Onneksi ei-kaupallinen vaihtoehto on edellä mainitun muotibloggaajan koiralle omistettu blogi.

Uskon monen kulutushysteriasta kirjoittavan motivaationa toimivan firmoilta saatavat näytekappaleet. Saan omistamani verkkotunnuksen dpp.fi takia paljon väärään osoitteeseen päätyneitä viestejä (helppo sekoittaa esim logistiikkafirma DPD:hen). Muutama kuukausi sitten vastaanotin “viestintäalan ammattilaiselta” tilauksen oranssista huultenrajauskynästä ja il rossetto huulipunasta, jotka oli tarkoitus toimittaa jollekin meikkaaja / free-toimittaja / bloggaajalle. Sitä kun luulisi viestinnän ammattilaisten tarkastavan vastaanottajan osoitteen edes pariin otteeseen.

En kuitenkaan vastusta blogikansan lahjomista. Aivan kuin kansalaisjournalismin tulisikaan pyrkiä riippumattomuuteen, teinitytön vaatekaapin penkominen tuskin edustavat pyhää journalistista sisältöä, saati sitten oma sanallinen antini. Nescafé yritti aikoinaan tavoitella Rikun sielua, omasta puolestani tämän blogin kirjoittajia saa lahjoa niin paljon kuin sielu sietää. Ilmaista chileläistä odotellessa.