Alta löytyvä juhlava versio tonnikalasta ja riisistä, tuosta opiskelijan peruskaurasta kaurapuuron lisäksi, on peräisin isoisäni edesmenneltä naisystävältä. Tai näin ainakin kuvittelen, viimeinen muistikuvani Mirjasta on kahden vuosikymmenen takaa. Mutta sen muistan, että hän piti hyvästä ruoasta ja aidosta gin-lonkerosta. Hieno nainen.

Mirjan tonnikalavuoka

4-5 ruokailijalle

3 dl pitkäjyväistä riisiä
1 kalaliemikuutio
5 dl vettä
1 pss Blå Band katkarapukeittoa
2 dl ruokakermaa
3 dl vettä
½ tl valkopippuria
2 prk tonnikalaa paloina (vedessä tai öljyssä)
2 dl pakastekatkarapuja
2 dl juustoraastetta

Laita uuni kuumenemaan 200° C. Mittaa riisi, liemikuutio ja vesi kattilaan. Kiehauta ja anna kypsyä keskilämmöllä kannen alla kunnes vesi on haihtunut. Riisi saa jäädä hieman raa’aksi.

Valmista kastike sekoittamalla keittojauhe ruokakermaan ja veteen. Kiehauta jatkuvasti sekoittaen kunnes kastike sakenee. Mausta valkopippurilla.

Sekoita riisi, valutettu tonnikala, katkaravut ja kastike keskenään uunivuoassa. Kuorruta juustoraasteella. Kypsennä uunin keskitasolla noin 35 min. Tarjoile vihreän salaatin kera. Juomasuosituksena kuiva valkoviini, kilju tai gin-lonkero.

Kirjastossa on 26 astetta lämmintä. Ilman tätä helleaaltoa se olisi paljon, mutta nyt se on vähän ja saamme kuulla asiakkailta kuinka ihanan vilpoisa työpaikka meillä onkaan. No, niin kyllä on, mutta siitä huolimatta kirjoja hyllyttämällä saa mukavan hien pintaan ja jostain syystä kaikki kuumuus keskittyy juuri lainaustiskin ympärille.

Mutta siihen tottuu – työpäivä on juuri sopivan mittainen viemään mielestä sen, että ulkona on vielä kuumempi kuin sisällä. Töistä lähtiessä sitten huomaa, että ulkona on reilu 30 astetta lämmintä ja seitsemän tuntia auringossa seissyt auto. Lämpö ja kosteus asettuvat iholle kuin kokoa liian pienet vaatteet ja yhtäkkiä sitä istuu tulikuumassa autossa kaksi vaatekertaa päällään.

En pitänyt viime talven pakkasista, mutta en pidä tämän kesän helteestäkään. Pakkasta sentään pääsi sisälle pakoon, mutta helle on kaikkialla, se ei välitä seinistä, ei suljetuista ovista, vaan ulottaa itsensä joka paikkaan, estää ajatuksen kulun ja unen saannin. Aamuisin herään nihkeänä kuin kuumeen jäljiltä ja niljakkuus katoaa vasta kymmenen minuutin suihkun jälkeen.

Kohtalon oikusta otin tavakseni aloittaa aamuni puurolla juuri samaan aikaan kuin helleaalto tuli koettelemaan itse kunkin tasapainoa häveliäisyyden ja mukavuuden trapetsilla – itsehän en omista edes kunnollisia sortseja, alasti olen lähinnä vain suihkussa, joten mielikuvan bloggaajasta keisarin vaatteissa voi tässä kohtaa pyyhkiä mielestään – ja sen takia aamupalahetkeni on yhtä hikistä puurtamista alusta loppuun. Olen kaavaillut alkavani nauttia puuron lisäksi vielä kupillisen teetä. Silloin jokainen aamu olisi vähän kuin lauantai-illan sauna, sähköä vain kuluisi vähemmän.

Mutta vitsit sikseen: ei ole ihmisen hommaa tämä helle, eläimistä puhumattakaan. Syksy, tule jo.

Seuraavaksi: Osa II. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään on päättänyt heittää talviturkkinsa, mutta kohtaa odottamattomia vastoinkäymisiä, kuten joka kesä yrittäessään uida – ilman ja veden välinen lämpötilaero laittaa pupun pöksyyn.

Siinä minä olin, istumassa Helsinki-Vantaa lentoaseman Via Loungessa, palautuen Via Span vietnamilaisesta vulkaaniterapiasta Via valmispasta-ateriaa nauttien. No enkä ollut. Vulkaaninen hoito saattaisi helpottaa ravunpunaista selkääni, mutta tuhkan tilaaminen lentokentälle todennäköisesti aiheuttaisi turhaa kaaosta.

Niin se vain on, että ihminen ei opi. Ja koko ihmiskunnan tuomitessani tarkoitan siis itseäni. Elämästäni on kulunut ainakin kolme kuukautta auringossa maaten, silti niinkin oleellinen aine kuin aurinkorasva on yhä suuri mysteeri. Ainakin sen käyttäminen on yhtä tuskaa ja käyttämättä jättäminen vielä tuskallisempaa.

Kolmeen kuukauteen mahtuu paljon palamisia. Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, polvet, varp… tai ainakin kaikki mitä hotellialueella kehtaa itsestään paljastaa. Karibianmeren rannoilla toimivat viidakon lait, kun ranskalaiset naiset ajavat oikeuttaan rusketusraidattomaan ylävartaloon. Amerikkalaisilla äideillä on kova kiire peittämään lastensa silmät peittämättömiltä ranskalaisilta. Apua, maitorauhasia.

Polttelevan ihon valvottamana tuijotan aamuyöllä hotellihuoneen kattoon ja mietin, miksi annan auringon voittaa joka kerta. Rakastan saunomista, mutta en mitenkään voi väittää nauttivani tuntikausien tulikuumuudesta. Aurinkorasva aiheuttaa irstaan ja likaisen olon, estäen palamisen lisäksi ruskettumisen. Eikä omalla kohdallani ruskettumisesta voi puhua, mitä nyt naama kellertyy ja hiukset vaalenevat. Muutun yksiväriseksi, aivan kuin en olisi tarpeeksi tylsä muutenkin.

Ei pidä unohtaa syöpää, sitä mörköä paratiisissa, joka tekee tähtien palvomisesta entistä etovampaa. Mikseivät kanadalaisia lapsilaulajia ja vanhoillisseksuaalisia vampyyreja palvovat saa syöpää? Vielä viktoriaanisella ajalla kalmankalpeutta pidettiin muodikkaana, päivettyminen oli pelloilla raatavan työväen vitsaus. Silloinkin kun yläluokka teki töitä, pidettiin sirppiin tarttumista erihauskana harrastustoimintana.

Nykyisin sirppiin tarttuvat dementoituneet kommunistit ja vaalea iho kertoo enemmänkin elämäntavasta (eli nörttiydestä). Menneellä viikolla Helsingin valtasivat niin homot kuin hevarit, jolloin nähtävissä oli ihmisyyden koko kirjo. Milla Magiat vannovat nahkavaatetuksen nimeen, kun taas homot pyrkivät paljastamaan mahdollisimman paljon nahkaa.

Kummatkin pitivät kiinni ylpeydestään. Hevikansa tuskaili helteessä ja savupommit löysivät tiensä Lauri Tähkän keikalta homokulkueeseen. Iskun takana olevaa järjestöä ei ole vaikea löytää, jos vähän googlettaa. Kaasuttaminen ei kuitenkaan ole uusi ilmiö. Sen avulla on biologisessa sodankäynnissä pyritty muuttamaan vastustajat vasureiksi, jotta rakkaus sumentaisi tappajan vaistot. Idea taidettiin kuitenkin varastaa hipeiltä: make love, not war.

Työelämäni on toistaiseksi osoittautunut kovin sattumanvaraiseksi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen tapoin puoli vuotta aikaa työn sisältöön nähden korkealla palkalla. Ei yhtään liian aikaisin eli samana päivänä kun varusmiespalvelus tammikuussa alkoi, päätin siirtyä siviilipalvelukseen. Kasarmilta kotiin palattuani sain puhelun peruskouluni vararehtorilta. Seuraavana aamuna olin sijainen.

Myöhemmin keväällä tarjoutui mahdollisuus päästä oikeisiin töihin. Vaikka työpaikka oli tunnin matkan päässä, ja lapset ovat rikkaus, juoksin opettajanhuoneesta ulos ovet paukkuen. Kesän aikana sain varmistettua itselleni myös erittäin mieluisan palveluspaikan. Vuoden kuluttua olinkin urakan loppusuoralla, ostamassa Lou Reedille pähkinöitä.

Viime vuodet ovat olleet pitkä ketjureaktio, joka alkoi erään tammikuun aamuna tehdystä päätöksestä. En usko ylempiin voimiin, mutta välillä karma ja kohtalo tuntuvat jopa ihan järkeviltä ajatuksilta. Onko mikään lopulta sattuman varassa? Filosofilta nimensä saanut fiktiivinen kaljupää totesi: everything that happened here, happened for a reason.

Päämäärättömäksikin luonnehdittu “2000-luvun Twin Peaks” eli Lost päättyi toukokuun lopulla. Katsoin viimeisen jakson viikkoa ennen yliopiston pääsykoetta, ja näin jälkikäteen ajatellen ei ehkä olisi pitänyt. Tiesin kyllä käsikirjoittajien jättävän kysymyksiä auki, mutta aukkojen sijaan ongelmaksi osoittautui loppuratkaisun hyväksyminen.

Lopun kohtaamiseen on kehitelty useita malleja. Yleisimmät mallien vaiheet ovat kieltäminen, vihantunteet, kaupankäynti, masentuminen ja hyväksyminen. Huvittavasti (ja oudosti) kävin vaiheet tavalla tai toisella läpi sekä Lostin että pääsykokeen päättymisen jälkeen. Hyväksymisen sijaan molempien kohdalla kuitenkin vallitsee epätietoisuus.

Mysteerit olivat Lostin polttoaine, jonka avulla mystiselle saarelle mystisesti putoava lentokone mystisine matkustajineen houkuttelivat katsojia. Jotkut lopettivat sarjan katsomisen jo ensimmäisen jääkarhun kohdalla. Epätietoisuus aiheuttaa riippuvuutta, mutta myös pelkoa. Pahimmissa (ja parhaimmissa) kauhuelokuvissa pelon aiheuttajaa ei ikinä näe, joten myös Paranormal Activity on jäänyt näkemättä.

Lost on mielestäni tähän mennessä paras populaarikulttuurin tuotos. Sarjan mahtavuutta on vaikea selittää ihmisille ilman uskovaiseksi leimautumista. Jonkin sortin uskovaisuutta loppuratkaisun nielemiseksi vaaditaankin. Käsikirjoittajien mielestä Lost ei niinkään kerro mysteereistä, vaan ihmiskohtaloista. Ainakin se vie mainiosti pois huomion oman elämän epätietoisuudesta. Ehkä elämässäkään ei loppujen lopuksi ole kyse mysteereistä. Kuka oikeasti haluaisi vastauksen kaikkiin kysymyksiin?

Ei mennyt aikaakaan kun pudonnutta vohvelia ei enää erottanut pulujen seasta. Ne nokkivat sitä, kiertelivät sitä, tönivät toisiaan ja pitivät kamalaa meteliä. Niiden seassa pomppi myös hyvin pieni ruskea lintu. Kokoerosta välittämättä se tunki pulujen sekaan, yrittäen päästä osingolle – heikoin tuloksin. Pian se lensikin pois.

Pulut eivät ole järin johdonmukaisia toimissaan. Ne eivät myöskään ymmärrä ryhmätyöskentelystä mitään. Siksipä pudonnut vohveli oli viiden minuutin summittaisen nokkimisen jälkeen edelleen kasassa ja pulujen nälkäiset elkeet yhä hermostuneempia. Haaste oli niille selvästi liikaa.

Jossakin välissä se hyvin pieni ruskea pikkulintu palasi pulujen sekaan vohvelia nokkimaan. Kokonsa vuoksi sen mahdollisuudet murtaa siitä palanen oli vielä pulujakin heikommat. Tämän ymmärtäneenä se päätti yrittää viedä koko vohvelin kerralla, jemmata sen myöhempiä tutkimuksia varten. Valitettavasti pulujen ylivoima teki suunnitelmasta silppua, vaikka hetken todennäköisyydet olivatkin hyvin pienen ruskean pikkulinnun puolella.

Tilanne ei edennyt minnekään. Tunnelma oli epätoivoinen. Lintujen silmistä paistoi silkka turhautuneisuus: juhla-ateria oli siinä suoraan nokan alla, mutta silti tavoittamattomissa. Meteli yltyi ja piiri vohvelin yllä tiivistyi tiivistymistään, kunnes yhtäkkiä varjo lankesi koko joukon ylle – yläilmojen turvasta syöksyi lokki, taklasi pulut syrjään, nappasi vohvelin ja loikkasi takaisin lentoon.

Hölmistyneenä pulut ja hyvin pieni ruskea pikkulintu seisoivat paikallaan hetken ja hajaantuivat sitten. Nousimme penkiltä ja jatkoimme matkaa.

Spotify soikoon

Katy Perry – California Gurls Teoriani mukaan levy-yhtiötä häiritsi Tik Tokin julkaiseminen syksyllä, koska siitähän olisi saanut täydellisen kesäbiisin. Katyn ja Ke$han kappaleet saattavat muistuttaa toisiaan, onhan molemmissa räikeästi autotunea sekä samat kirjoittajat, tuottajat ja sävelkulku.

Stromae – Alors On Danse Kappale olisi voinut ilmestyä jo vuonna 1992. En ymmärrä sanoista muuta kuin kertiksen (then we dance), mutta onhan siinä sentään saksofonia.

Familjen – Mitt Bästa Samalla aikakaudella jatketaan ja ymmärrän sanoista vain biisin nimen. Olen aina tuntenut jotain perverssiä mielenkiintoa ruotsinkielistä musiikkia kohtaan.

Salem Al Fakir – Cold Shower Lisää ruotsalaista, mutta sentään englanniksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kertiksessä olisi yhtään enempää järkeä: cold shower is a blessing, maybe tomorrow we can answer the question, is cold shower really a blessing?

Fat Freddy’s Drop – Midnight Marauders Ainoa listan oikeasti 90-luvun tuotos. Eräs mystinen graafikko piilotti tämän kultakimpaleen mixteippinsä loppupuolelle vuonna kivi ja heppi. Teipin aloitti Ceebrolistics, hyviä juttuja kaikki.

Lenkkeilyn varjopuolet

Muu liikenne. Kevyenliikenteen väylä käy ahtaaksi, kun vastakkaisesta sunnasta marssii kaksi sauvakävelijää rinnakkain. Vielä hankalampaa on moisen rykmentin ohittaminen takaa päin. Jos reitillesi osuu toinen lenkkeilijä, on molempien vauhti usein sama. Muutaman kilometrin takaa-ajon jälkeen jompi kumpi luovuttaa ja vaihtaa reittiä.

Suolisto. Usein viimeistään lenkin puolivälissä katse rupeaa hapuilemaan sopivaa vessapaikkaa. Kaikki metsiköt on kuitenkin muutettu näkösuojattomiksi puistoiksi, unohtamatta sitä muuta liikennettä. On hieman hämmentävää, kun koiraansa ulkoiluttava yllättää lenkkeilijän pusikosta ulkoiluttamasta itseään.

Ötökät. Aerodynamiikka on pielessä tai jostain muusta syystä pieni eliökunta löytää aina tiensä pääni onkaloihin. Olen herännyt keskellä yötä outoon rapinaan, jonka lähteeksi on hetken ravistelun jälkeen selvinnyt korvakäytävästä pudonnut pieni kovakuoriainen. On virhe hieraista silmiä lenkin aikana, seuraavana päivänä saattaa löytyä puolikas kuoriainen silmäluomen alta.

Kuluminen. Jalkapohjat kovettuvat, nännit arpeutuvat ja nivuset hiertyvät. Maratoonareilta saattavat varpaankynnet irrota. He myös rasvaavat takalistonsa – niin epätoivoinen en kuitenkaan ole. Molemmat polvet ovat enemmän tai vähemmän hajonneet viimeisen vuoden aikana. Viimeistään aikaa lääkärille varatessani alan vakavasti harkita sauvakävelyyn siirtymistä.

Terveellinen elämä turhauttaa

Toukokuun aikana urheilin miltei päivittäin, söin terveellisesti, jätin alkoholin pois sekä pesin hampaat ja naaman asianmukaisilla puhdistusaineilla kaksi kertaa päivässä. En odottanut ihmeitä, mutta lopulta ainoa mikä projektin aikana taisi puhdistua on omatuntoni.

Laihtuminen. Saat parin viikon aikana kadotettua itsestäsi kolme kiloa, mutta se ei näy missään. Elämäsi parhaat juhlahousut eivät vieläkään mahdu päälle, vuosi sitten kylläkin.

Puhtaus. Naamassasi ei ole ikinä ollut näin paljon finnejä. Ehkä se johtuu pääsykokeiden aiheuttamasta stressistä, tai sitten ihonpuhdistukseen tarkoitetut aineet ovat suuri huijaus. Hampaat sentään hohtavat, vievät näppärästi huomion isoilta punaisilta pateilta leuassasi.

Himo. Et oikeastaan koskaan ole himoinnut Lidlin vaniljakreemillä täytettyjä leivonnaisia ym. elintarviketeollisuuden kammotuksia, mutta terveellisen ruokavalion myötä tilanne on hyvinkin toinen. Onneksi kesällä ei mainosteta jäätelöä tai grilliherkkuja.

Mielenrauha. Olet tottunut rentoutumaan lasillisella viiniä iltaisin. Vatsa kurnien huomaat vielä kello kaksi aamuyöllä miettiväsi tabloidisaation yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Pääsykoe-elämää

Kertaaminen. Pyrit neljättä kertaa sisään. Pääsykoekirjassa, jota ei ole muutettu kuuteen vuoteen, on alle 200 sivua. Et enää haluaisi lukea sitä.

Ajan hukkaaminen. Tajuat, että pätevän koulutuksen hankkiminen ja työelämään pääseminen siirtyy vuosi vuodelta eteenpäin.

Epäonnistuminen. Mitä jos? Ikävä kysymys, jota pitäisi mutta ei halua pohtia. Plan B on mainiota kuunneltavaa, mutta ikävää mietittävää.

Odottaminen. Aikaa kokeen ja tulosten välillä vierähtää noin kuusi viikkoa. Mietit jatkuvasti asioita, joita unohdit koetilanteessa. Vai unohditko? Yritä siinä sitten viettää rentoa ja vapaata lomaa, kesätöitäkin pitäisi hankkia.

Fucktorin huonoudesta huolimatta olen kuitenkin (enemmän tai vähemmän sivusilmällä) katsonut jokaisen jakson. Onneksi kaukosäätimestä löytyy äänenvaimennin, vielä kun sillä voisi ampua television pirstaleiksi. En olisi ikinä voinut kuvitella kaipaavani tositv-ohjelmaa, mutta kanavan palautelaatikkoon saattaa ilmestyä kuolleita pieneläimiä jos nykyinen sekamelska jatkuu Idolsin tilalla.

Intohimo vuonna 2003 aloittanutta ohjelmaa kohtaan todennäköisesti kytkeytyy silloin yläastetta lopetelleen teinin mielenmaiseman muutoksiin. Idols kosketti minua ja puhkesin kukkaan. Kilpailijat osasivat oikeasti laulaa, semifinaaleissa Leri Leskisen pimputuksen säestämät esitykset olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan mainioita sekä tuomarit sopivassa suhteessa uskottavia ja viihdyttäviä.

Etsittiin niitä idoleita toki aikaisemminkin, ensimmäinen puhtaasti kaupallinen sovellutus taisi olla Popstars. Kulttuuriteollisuuden hengessä ohjelma teollisesti tuotti lauluryhmiä todistaen sen, että sävelessä pysyvät ihmiset eivät välttämättä löydä yhteistä säveltä. Gimmelin neljäs jäsen Jonna irtautui kokoonpanosta jo alkumetreillä, mikä lopulta olikin vain lopun alkua. Jonnasta tuli ensimmäinen suomalainen R&B-artisti, joka ensin lauloi ei heru ja myöhemmin lii-kullii-kullii-kullii-ku.

Popstarsista sai alkunsa myös yksi suomalaisen poprockin viime vuosikymmenen voimavaroista. PMMP:n naiset tapasivat toisensa jonottaessaan ohjelman koelauluihin, molemmat tosin putosivat kilpailusta ennen aikojaan. Tätä voidaan tavallaan pitää ohjelman suurimpana saavutuksena. Muovisista lähtökohdista huolimatta PMMP kehittyi kesähitistä kestohitiksi, rusketusraidoista oikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toki auringon uv-säteilyn vaikutukset kysymyksiä yhä herättävätkin.

Siinä missä PMMP vahvistui, jatkoi Gimmel hajoamisprosessiaan. Monikulttuurisuutta edustanut Ushma tajusi, ettei osaa laulaa, ja vaihtoi lipsyncin teatterikorkeakouluun. Jenni Vartiainen tajusi, että osaa homman liiankin hyvin, ja laulaa nykyään lesboista, diskoista ja Turun saaristosta. Cosmopolitanin kanteakin koristanut nainen on glitteristä peseydyttään päättänyt, että hänen kohdallaan Photoshop ei laula. Samaan hengenvetoon voisi vaatia, että Vartiaisen musiikkia ei enää masteroida ja oikeastaan ne keikkojen miksaamisetkin saa jättää sikseen.

Autotunen aikakaudella musiikin aitous on erittäin kyseenalaista. Hyvänä mittarina voidaan pitää artistin kykyä esittää omaa tuotantoaa livenä, ilman taustanauhaa. Kyvyttömyys tähän kielii koneellisen avustuksen liiallisesta käytöstä. Moni artisti (kuten Madonna) väittää taustanauhojen funktioksi vaikeiden koreografioiden ja siedettävän laulamisen yhdistämisen. Hengästynyt megatähti ei varmasti sisäistä ääntään löydä, mutta Britney Spearsin kaltainen lavalla hyllyminen tuskin hikipisaroita tuottaa.

Suhtaudun näyttelijöiden yrityksiin tuottaa uskottavaa musiikkia erittäin varautuneesti. Irina Björklund soittakoot sahaansa, Olavi Uusivirta taitaa olla jonkin sortin rajatapaus (teki musiikkia ennen elokuvia). Eniten vaivaa Aleksi Sariolan eli Illin sekoilut musiikin ihmeellisessä maailmassa. Nykyään miestä kuullaan radiosoitossa Brädin kappaleen Mä tarjoon tahdissa. En vieläkään osaa päättää, osaako Sariola laulaa vai tuottaja säätää. Tälläistä kesähittiä sietäisi kuulla, rusketusraitoja unohtamatta.

“Vuodesta toiseen suosionsa pitävällä juomalla on erittäin lojaali, merkkitietoinen käyttäjäkunta”, kertoo Hartwallin sivusto Cool Grape lonkerosta. Käymisteitse valmistettu pissa ei nimestään huolimatta maistu rypäleeltä ja uppoaa varsinkin pissiksille. Tätä kirjoittaessa kuulin vastapäisen talon pihalta riemunkiljahduksia. Teini-ikäinen naapurintyttö siellä kavereineen, rööki huulessa ja lonkero kädessä, korkkasi vappuaaton alkaneeksi.

Äitini ihmetteli näiden nykynuorten tyylitajua. Miksi kaikilla tytöillä on liikaa meikkiä, luonnottoman mustaksi värjätty valtava hiuspehko sekä Kiina Trikoosta (niin se mainoksessakin lausutaan) hankittu musta tekonahkatakki ja legginsit? Ihminen on ymmärtääkseni tieteellisessä mielessä laumaeläin, mutta goottihuoralta näyttäminen on käsittämätön tapa löytää yhteenkuuluvuutta.

Ginan kaltainen muovisuus on pakko yhdistää myös original lonkeroon, ainakin jos katukuvaan ja lehtiin ilmestyneisiin mainoksiin on uskominen. Vahamuseosta karanneet nuoret aikuiset matkalla latotansseihin, peltotietä tarpoen lonkeron maku mielessä. Mainoksen slogan “Suomen kesä aidoimmillaan” ja mannekiinien tyhjät katseet eivät voisi olla ristiriitaisempia.

Ristiriitaisiin tunnelmiin päättyi myös eilinen lounaani helsinkiläisessä ravintolassa. Olin yksin syömässä, joten halusin hoitaa asiani mahdollisimman nopeasti. Onneksi tarjoilijoita oli paljon liikenteessä ja ruoka saapui pöydälle ennätyksellisen nopeasti. Aterian jälkeisen kahvin hörpittyäni sain jostain syystä päähäni ajatuksen maksaa jenkkityyliin: jätin rahat pöydälle ja lähdin. Kukaan ei perääni huudellut, enkä (ainakaan vielä) ole saanut puhelua poliisilaitokselta.

Mieltäni jäi vaivaamaan kaksi kysymystä: onko pöytään maksaminen maassamme hyväksyttävää, ja maksoinkohan nyt ihan varmasti tarpeeksi? Ymmärrän tippaamisen merkkinä hyvästä palvelusta, mutta monessa maassa siitä on muodostunut enemmänkin vakituinen tapa, koska tarjoilijoiden palkat suureksi osaksi muodostuvat tipeistä. Järjettömintä onkin, että joissain maissa tippi lisätään automaattisesti laskuun. Pitääkö huonoa palvelua saaneen ruveta tinkimään laskusta?

Asiakastyytyväisyyttä koeteltiin lentoliikenteen ja savupilven taistossa, nyt vuorostaan asiakkaat taistelevat saadakseen korvauksia kärsimyksistään. Useamman päivän bussimatka halki keväisen Euroopan kuulostaa kyllä kovin ikävältä. Taivaallisten ongelmien myötä luottamus maalliseen liikenteeseen pitäisi olla luja, sen sijaan VR jatkaa tragikoomisen kärsimysnäytelmänsä esityksiä. Tietokoneet jumissa, vaihteet rikki, junat savuaa, vaunut tippuu, liikaa lunta ja liian vähän rahaa. Eihän rautateillä ole kuljettu kuin vasta muutama vuosisata.

Positiivisia yllätyksiä voi sekavassa junaliikenteessä kuitenkin tulla vastaan. Kohdalleni osui uusi lähijuna, joka vaikutti siirtymiseltä täysin uudelle vuosituhannelle. Sisätilat olivat avaria, valoisia ja siistejä. Penkeissä oli käytetty nahkaa ja ikkunoiden kohdalla oli pienet pöydät. Odotin pitkään, että käytävälle ilmestyisi kuumia pyyhkeitä tarjoilevaa henkilökuntaa.

Liikkuessaan uusi juna piti outoa ääntä, joka muistutti keuhkosyöpäpotilaan viimeisiä korahduksia. Asemalle saapuessaan auki olevien ovien hälytysääni oli kuin kammiovärinää ilmoittavan sydänmonitorin tiheä piippaus. Ovien suljeuduttua piippaus muuttui tasaiseksi ja pitkäksi – sydän pysähtyi, ja matka jatkui. Junatiedettä parhaimmillaan.

Seison pysäkillä linja-autoa odottamassa. Vieressäni, viiden hengen ryppäissä, hälisee parikymmentä yläasteikäistä. Itse seison hiljaa, hievahtamatta, yrittäen sietää. Pysäkillä seisoo myös muutama olemukseltaan vakava ja väsynyt keski-ikäinen nainen.

Kun linja-auto saapuu, alkaa sirkus – voin kuulla kuinka hevoset laukkaavat, norsut tömistelevät ja niiden keskellä tanssiva karhu ärjyy häpeäänsä – kun ne parikymmentä 15-vuotiasta yrittävät tunkea yhtä aikaa autoon sisään, tönien toisiaan ja huutaen etukäteisvarauksia paikoista. En halua seisomapaikkaa, joten uin sekamelskan seassa bussiin – ja tunnen kuinka iästäni lähtee vähintään viisi numeroa pois ja muutun osaksi sitä vellovaa yläastelaisten massaa.

Keski-ikäiset naiset astuvat autoon viimeisenä. He laittavat matkakortin lukijaan ja samalla haravoivat katseellaan bussia yrittäen etsiä istumupaikkaa, myöntävät tappionsa ja menevät keskiosaan seisomaan. Jako lasten ja aikuisten välillä on tehty, taas kerran.

Ikä on numero, jonka muut sinulle antavat. Kun ei ole enää lapsi mutta ei ihan vielä aikuinenkaan, ainoa tapa hivuttautua jälkimmäisten kastiin on kasvattaa parta. Harmi ettei se kasva.

Löysähousuisen ja aivoisen nuoren miehen huutelut kaikuivat ympäri vaunua. Pasilasta junan kyytiin nousivat Rane ja Pena (kutsun kaikkia juoppoja samoilla nimillä), joiden elämäntäyteinen tuoksu täydensi puhelimeen oksentavan nuoren verbaliikkaa entisestään.

Huopalahden (jonka toinen kotimainen versio Hoplax kuulostaa Hannan mielestä ummetuslääkkeeltä) kohdalla Rane alkoi pärskimään limaista yskäänsä. Hengitin vain nenän kautta, koska se on Olipa kerran elämän mukaan terveellisempää. Nauttiessani vaunun hajumaailmasta täysin rinnoin osui juuri ostamani ruokakirjan sivuilta silmiini sianpääsyltyn resepti.

Junassa matkustaminen on elämys monella tasolla. Viime viikolla Pasilan kohdalla viereeni istui Pixelin entinen ylläpitolainen, tai niin ainakin luulen tunnistaneeni. Epävarmuus johtuu siitä, että perisuomalaiseen tapaan kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Laita Joonas savumerkkejä tulemaan, jos jostain syystä luet tätä. Jos nimesi edes oli Joonas?

On sinänsä tökeröä vain listata asioita, joista on viime aikoina erityisesti pitänyt. En kuitenkaan aina jaksa muodostaa runotyttöpaskaa jokaisen itseäni jollain tasolla koskettavan sisällön ympärille, joten puhkean kukkaan tiivistetysti:

Simian Mobile Discon hämmentävään lyhytelokuvaan pohjautuva Cruel Intentions, jonka vierailevana rähisijänä kuullaan Beth Ditto. Tanssittavampaa elektroa edustaa Wolfgang Gartnerin remix Tiëston kappaleesta I Will Be Here. Saman remixaajan kädenjälkeä on myös kieliopillisesti epäkorrektimpi Black Eyed Peasin sinkkulohkaisu Imma Be. Ystäväni melko osuvasti kommentoi kappaleen kuulostavan poliisiauton synnytykseltä.

Cougar Town on oikeasti hauska tv-sarja floridalaisista puumista. Courtney Coxin tuottama ja päänäyttelemä tuotanto is like Desperate Housewives on speed. Sarjan katsominen aiheuttaa punaviinin kulutuksen lisääntymistä. Niihin tarpeisiin chileläinen Gato Negro Cabernet Sauvignon on takuuvarma ratkaisu lihan, kalan, fasaanien ja oikeastaan minkä tahansa elävän tai kuolleen seuraksi. Erityisen hyvin se sopii grillatun maksan kanssa nautittavaksi – tosin liiallinen käyttö grillaa sinunkin maksasi.

Rikun vinkkaamana päädyin seuraamaan Oliviaan rekrytoidun Stellan muotiblogia. Nainen osaa kirjoittaa, vaikka itse sisältö ei kiinnostaisi. Mielestäni jatkuva kulutustavaran ihannointi alkaa pidemmän päälle tympimään, fashion is my passion -aatteella täyttyvä Blogilistan top 10 on masentavaa luettavaa. Onneksi ei-kaupallinen vaihtoehto on edellä mainitun muotibloggaajan koiralle omistettu blogi.

Uskon monen kulutushysteriasta kirjoittavan motivaationa toimivan firmoilta saatavat näytekappaleet. Saan omistamani verkkotunnuksen dpp.fi takia paljon väärään osoitteeseen päätyneitä viestejä (helppo sekoittaa esim logistiikkafirma DPD:hen). Muutama kuukausi sitten vastaanotin “viestintäalan ammattilaiselta” tilauksen oranssista huultenrajauskynästä ja il rossetto huulipunasta, jotka oli tarkoitus toimittaa jollekin meikkaaja / free-toimittaja / bloggaajalle. Sitä kun luulisi viestinnän ammattilaisten tarkastavan vastaanottajan osoitteen edes pariin otteeseen.

En kuitenkaan vastusta blogikansan lahjomista. Aivan kuin kansalaisjournalismin tulisikaan pyrkiä riippumattomuuteen, teinitytön vaatekaapin penkominen tuskin edustavat pyhää journalistista sisältöä, saati sitten oma sanallinen antini. Nescafé yritti aikoinaan tavoitella Rikun sielua, omasta puolestani tämän blogin kirjoittajia saa lahjoa niin paljon kuin sielu sietää. Ilmaista chileläistä odotellessa.