Suomalaisille viranomaisille alkoholi on aiheuttanut harmia kieltolaista lähtien. Veron ja viinan prosentteja, Alkon myymälärakennetta (tiskin takaa hyllyihin) sekä ruokakauppojen valikoimaa (keskiolut on kovaa kamaa) näpräämällä on saatu aikaan keitto, jota edes paatuneimmat puistokemistit eivät uskaltaisi nauttia. Tai ehkä näillä pakkasilla uskaltaisivat, ainakin ranskanleivän läpi.

Kylmiä ovat katseet, joita selkeästi alle 24-vuotiaan näköisenä viinakaupan kassalla saa. Näkevätkö myyjät nuoressa asiakkaassa rappion ainekset? Mihin se kokonaista viinitonkkaa tarvitsee? Onkohan sen ajokortti väärennetty? Ehkä se diilaa eteenpäin! Enhän minä muuten, mutta tuoreessa tutkimuksessa alkoholin reipas kohtuukäyttö vähensi sydänongelmien riskiä kolmanneksella. Olen päättänyt pelastaa Suomen nuoret sydänvaivoilta.

Tapakouluttajat ovat pitkään pitkänaamaisesti vertailleet meidän ja muiden juomiskulttuuria, ihaillen eteläeurooppalaista ruokaryyppäämistä sekä kohtuudessä pysymisen taitoa. Koska kaikki mitä Hesarissa ja MeNaisissa lukee on totta, olen ottanut tavaksi juoda punaviiniä päivällisen yhteydessä. Olen myös työtön, mies, ja mikä pahinta – suomalainen. Ei hyvä.

Sivistynyttä ruokajuomailua tai juomaruokailua rajoittaa myös televisiosta tullut dokumentti ruoan lisäaineiden haitoista. Viineihin muodostuvat ja lisättävät sulfiitit aiheuttavat allergioita. Enkä todellakaan usko jokapäiväisen reippaan alkoholinkäytön olevan terveellistä, vaikka sydän parempaan tahtiin pamppailisi.

Ja se tipaton tammikuu? Pulssi nousee monella jo pelkästä ajatuksesta. Tutkimuksen mukaan joka kahdeksas suomalainen pitää hanat kiinni hyvällä tai huonolla menestyksellä. Ehkä todistaakseen, että arki on tylsää myös selvin päin. Ja kun vuoden aloittaa kuntoilulla ja dieeteillä, vaikuttaa loppuvuosi paljon lohdullisemmalta. Olisipa taas joulu, kasa suklaata ja lasillinen mainiota punaviiniä. Ja tammikuussa alkaa taas terveellinen elämä.

Pekon naapurissa on käynnissä YT-neuvottelut. Kun yksi rakentaa tulevaisuuttaan, toisten menee remonttiin. Alkavat ne kuuluisat “uudet haasteet” joita ovat esim. se, että ei pahoinpitele johtokuntaa tai vahingossa lähetä ikävän suorasanaista jäähyväiskirjettä koko talon postituslistalle. Johtajien haaste on olla hymyilemättä väen vähentämisen jälkeen, kuten naapurini kirjoittamassa yritysjohtajan oppaassa mainitaan.

Itselleni haasteena on ollut pinollisen LP-levyjä muuttaminen digitaaliseen muotoon, joka kohta kaksi vuotta projektin aloittamisen jälkeen tulee vihdoin päätökseensä. Itse työhön kului kuukausi, jonka aikana olen oppinut vihaamaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin pöly. Vinyylien kanssa pelleilyä ei helpota puhdistamisesta syntyvä staattinen sähkö, joka liimaa pölyn lisäksi kaiken karvaisen.. karvan.. Äh, karvat ovat helvetistä.

Piinaavia hetkiä on ollut mahdollista kokea myös näin juhlapyhien kynnyksellä. Kaupat kiinni lauantaina ja tulevaisuus kiinni sunnuntain lottoarvonnassa. Kaikkialla jumalaton (ehheh) tungos, aivan kuin meneillään olisi joulukaaoksen kenraaliharjoitus. Mutta riittääkö neljä litraa maitoa sunnuntaihin asti? Jossain vaiheessa suurperheille olisi helpompaa hankkia oma lehmä.

Väenpaljoutta ahdistavampia ovat apteekit. Niin harvoin kuin ylipäätään joudun sellaisessa käymään, olen joka kerta valmiiksi kiusaantunut yli-innokkaiden farmaseuttiopiskelijoiden palvelualttiudesta. Lääkinnällisissä asioissa pitäisi todennäköisesti luottaa asiantuntijoihin, mutta en halua kasvotusten tehdä päätöstä kolmen vaihtoehtoisen peräpukamavoiteen välillä. Apteekissa kun on vaikea sanoa “oon täällä vaan katselemassa”.

Ja ei, minulla ei ole peräpukamia. Ei tosin ole sitä pariisilaistunnelmaakaan. Ehkä Pekolla on molemmat, kaikesta siitä kahviloissa istumisesta.

Katson oravaa luumupuussa. Se on ollut siellä koko päivän, enkä usko sen jaksavan syödä kaikkea tarjolla olevaa. Otus piilottaa hedelmiä aurinkovarjon rakenteisiin, josta ne tippuvat pöydän päälle. Tätä jatkuisi varmasti niin kauan kunnes pöytä näyttäisi torikauppiaan unelmalta, mutta talvi tulee ja pilaa oravan aikeet. Samalla pilaantuvat luumutkin, joiden säilöminen tuntuu olevan niin oravan kuin ihmisen ongelma. Luumuhilloa saisi kilokaupalla, mutta ei joulua ole tarpeeksi niin monelle tortulle.

Herkuttelun aika on muutenkin ohi, vaikka tämän tekstin kirjoittaminen alkoi suklaalevyn avaamisella. Ei sillä ettenkö jaksaisi kirjoittaa ilman suklaata, energiaa on ollut viime päivinä harvinaisen paljon ja välillä tuntuu siltä kuin jalat pian irtisanoisivat itsensä irti liian vähäisen käytön takia. Mässäily ja laiskottelu ovat osa pientä juhlaa, jossa alkoholisti ottaa viimeisen ryyppynsä, tupakoitsija viimeisen savukkeensa ja itseni kaltainen elämäntapajojo viimeisen palan suklaata ennen muutosta parempaan.

Viisi vuotta ja viisitoista kiloa sitten tein saman päätöksen. Silloin syynä oli terveys, nyt tavoitteet ovat täysin pinnallisia. Haluaisin väittää tavoittelevani mallimittoja itseni ja itsevarmuuteni takia, mutta taustalla ovat hyvin paljolti median kauneusihanteet. Televisiossa ja elokuvissa on vain kauniita ihmisiä, kyynel. Ja onhan sen uima-asun käyttäminen ilman ahdistavaa itsetietoisuutta tavoittelemisen arvoista.

Liikakilojen karistaminen oli huomattavasti helpompaa kuin luvassa oleva kehon kiinteyttäminen. Hommasta puuduttavaa tekee tulosten aikaansaamisen hitaus, jonka huomaa siitä että aloitin terveellisen elämän viime vuoden heinäkuussa, uudestaan lokakuussa, sitten taas joululoman jälkeen, vielä kerran toukokuussa ja tässä sitä ollaan.

Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, jonka takia muutama herkuttelupäivä muuttuu kuukausiksi. En ymmärrä ihmisiä jotka ostavat suklaapatukan, syövät siitä palan ja antavat loput muille. Ja se yksikin pala syödään murusina, kuin pieni jyrsijä konsanaan. Tällä kertaa terveellinen syöminen kaikessa ehdottomuudessaan saakoot toimia, mutta ryyppyreissut sosiaalisen elämän merkeissä tulevat todennäköisesti säilymään. Ehkä juon sitten kevytlonkeroa. Ja eihän muutama pala suklaata haittaa..

Syy, miksi laskin pöytäni kulmia, on pyöreä, väriltään oranssin ja punaisen välimaastossa tarpova tarra, joka sijaitsee parin minua lähimpänä olevan kulman välittömässä läheisyydessä. Se muistuttaa olemukseltaan hiukan niitä kauppakeskusten opasteissa näkyviä “olet tässä” -pallukoita, mikä on melkoisen osuvaa, sillä olen pöytäni ääressä päivittäin melkoisia tuntimääriä.

Kyseinen tarra on ollut pöydässäni kiinni jo jonkin aikaa. Olen ehtinyt tottua sen olemassaoloon. Ennen paikkaansa pöydällä se sijaitsi erään vaatteen hintalapussa ilmoittamassa alennetusta hinnasta. Sitä, miksei tarra lentänyt roskiin hintalapun mukana, en tiedä.

En muista minkä vaatteen mukana tarra tuli, mutta se tuskin on kovin olennaista – itse asiassa mainitsemani pyöreä tarrakaan ei taida olla kovin olennainen. Sen sijaan olennaista taitaa olla se, että elämässäni ei tapahdu juuri tällä hetkellä mitään kovinkaan ihmeellistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etten pitäisi elämästäni juuri tällä hetkellä). Silloin sellainenkin asia kuin tarra, jonka näen joka päivä ja joka ei suoranaisesti tee mitään, muuttuu kovin jännäksi.

Revin tarran irti pöydästäni heti, kun elämällä on antaa jotain uutta. Viimeistään tämä tulee tapahtumaan marraskuun puolessä välissä. Sitä odotellessa.

Tänään asiaa ajatelleena päätin ehostautua naisena ja irtautua säärieni suloisesti kutittelevasta orastavasta sängestä. Teroitin viidakkoveitset, viritin Radio Helsingin luomaan tunnelmaa ja otin haasteen vastaan. Satumainen tunnelma koki kuoleman hetkeä myöhemmin kun mietin elämän suuria mysteerejä samppoot silmillä, haava jalassa ja Pepe Willbergin avautuessa radiossa kappaleella “Elämältä kaiken sain”.
Tarinan opetus aukeaa kaikille dokumenttiohjelmien aatelin – 4D:n kautta nimellä: “Naisen oikeus karvoihin”, sillä en suostu yhdistämään päivän tragediaani minkäänlaisiin harhaisten ihmisten typeriin uskomuksiin.

Oli miten oli, mutta tapaturma-altista ja viihteellistä viikonloppua kullekin säädylle, Norska lähtee nyt valtaamaan Helsingin sykkivää metropolia.

Pikkuhiiren uhkaus

Enää en syö kauranjyvää!
Yök! Ei koskaan mitään hyvää!

Jos en saa herkkuja makeita,
alkaa sataa papanarakeita!

Tauko kylmäsi ja kramppasi, mutta pahinta oli voihke ja valitus. Minun riviini kuului Pami Markera ja mies nimeltä Kuihkä, joka söi raakoja perunoita, sipuleita ja pinaattia eikä puhunut. – – Pami Markera vaikutti alkuun siltä hauskalta ja puheliaalta mieheltä, joka tekee jokaisesta äijäporukasta osiensa summaa suuremman. Valittaja hän oli.

Eikä siinä vielä kaikki: eräässä Kyrön aikaisemmassa kirjassa, Liitossa, oli saksalainen sotilas nimeltä Horst Bulau. Hauskoja nämä.

Perusteena pudotuksiin on nykypäivän tulevaisuuden toivojen huonot tulokset, noin keskiarvoltaan. Coopperin testissä ei enää juosta kolmea kilometriä, ennen ne vielä paskoivat kettinkiä siinä välissä. Mielessäni kuitenkin välähti epäilys päättelyketjun puutteellisuudesta: entä jos huono kuntoarvio ei ole syy, vaan seuraus. Ennen omaa palvelusta tuli kuultua, kerran jos toisenkin, että coopperista kannattaa hankkia huono tulos. Jalkapuoleksi tekeytyminen takaa pääsyn heikompien ryhmään, johon ei kohdisteta suuria fyysisiä odotuksia.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että heikko ei ole kunto vaan moraali? Nykypäivän nuoret kyllä juoksevat, tosin vasta silloin kun koulun käytävillä riehuu ammuskelija. Onneksi ammuskelijoita varten on armeija. Mutta minne pääsevät huonokuntoiset kouluammuskelijat?

Hyvää kuunneltavaa on ajautunut hiljaisten ääniaaltojen satamaan. Reginan kukoistavat tanssitahdit, E-Z Rollersien rento ysäribasari, Ane Brunin värisyttävän mainio masennus. Leffoista en tiedä, vaikka Oscar-ehdokkaita olisi katsottavana. Onneksi Lostin uusin tuotantokausi palaa juurilleen ja tekee torstain miltei jokaisen viikon kohokohdaksi (kertoo varmasti elämäni tylsyydestä jotain..)

Spotify vihdoin ja viimein sai sieluni enkä vieläkään tiedä mitä palvelulla oikein tekisin. Löytyy sieltä toki ilmaista musiikkia, voi kaivaa silmiä ja puhkoa tikulla vanhoja. Ongelmalliseksi muodostuu kuitenkin tottuminen iTunes Storeen ja 30 sekunnin näytteisiin. Kuka haluaa kuulla menneisyyden traumoja yhtään kauempaa? Ja ne maarajoitukset, levy-yhtiöt kiss my ass.. YouTuben rajoituksista puhumattakaan. Internet olkoon oma maansa.

Ajatus lomailusta tuntuu tosin ahneelta kun olen itse saavuttamassa pepinomaisia mittasuhteita opiskelujeni suhteen. Periaatteessa minun ei tarvitsisi enää kävellä koulujen ovista sisälle. Silti minullakin oli hiihtoloma. Ihka oikea loma.

Käytin viikon Etelä-Suomen sisäiseen maakuntamatkailuun sekä satunnaiseen liehakointiin. Koin vallankumouksellisia hetkiä Hyvinkään metropolin sykkeessä. Nautin lama-ajan pienistä iloista matkustamalla Riihimäelle – Suomen kauniin pääsiäiskaupungin katveeseen, vain hintaan 2,30€! Karkeloin liikennevaloista vapaalla Rajamäellä niin, että kylänraitilla kaikui! Söin makaronilaatikkoa, koin vuoden -91 Opel Kadettin avointen ikkunoiden kautta puhaltelevia pohjoismaalaisia tuulia! Elin vähän!

Huomenna kun palaan takaisin viiden viikkotunnin harmaaseen arkeen, muistelen vielä päiviä elämyksien syleilemää hiihtolomaani. Ainakin ensi lomaan asti. Ja huolimatta siitä ettei kulunut viikko eronnut millään tapaa tavallisista viikoistani, niin haluan kiittää kaikkia siihen osallistuneita tasapuolisesti.

Lopuksi palaan vielä takaisin Peppiin. Nimittäin hänellä ei ehkä ollut lomia saatika työpaikkaa tai opinahjon säätelemää elämää, mutta hän oli melko varakas yhdeksänvuotiaaksi. Mikäli hänellä olisi ollut lomia, niin en epäile etteikö hän olisi irtisanonut itseään oravanpyörästä varaamalla vaikkapa lentolipun jonnekin päin Aasiaa, Amerikkaa, Afrikkaa tai Australiaa. En tiedä koska seuraava lomani on, mutta annan oikein mielelläni tilinumeroni, mikäli tunnette tarvetta osoittaa nykyajan keinoin lähimmäisen rakkauttanne.