Pixeli

Tämä herätti hilpeyttä

Tuomas Kyrön Benjamin Kivi, sivu 70:

Tauko kylmäsi ja kramppasi, mutta pahinta oli voihke ja valitus. Minun riviini kuului Pami Markera ja mies nimeltä Kuihkä, joka söi raakoja perunoita, sipuleita ja pinaattia eikä puhunut. – – Pami Markera vaikutti alkuun siltä hauskalta ja puheliaalta mieheltä, joka tekee jokaisesta äijäporukasta osiensa summaa suuremman. Valittaja hän oli.

Eikä siinä vielä kaikki: eräässä Kyrön aikaisemmassa kirjassa, Liitossa, oli saksalainen sotilas nimeltä Horst Bulau.

Täkä täkä täkä

Ystäväni tuli epähuomiossa verranneeksi Disco Ensembleä (vai onko se sittenkin Ensemblea?) uuteen Metallicaan. En ole varma mahtaako ystävyyssuhteemme kestää tällaisia sammakoita. Kyllähän sen ymmärtää, ettei kaikesta voi pitää, mutta pitämättömyytensä ilmaiseminen saisi silti tapahtua hiukan ystävällismielisemmin sanoin.

Rumpalipoika Oikeasti kyse oli vain molempien bändien rumpaleiden käyttämistä virvelifilleistä, ei täysimittaisesta samankaltaisuudesta. Puolueellinen mielipiteeni niistä on se, että Disco Ensemblellä ne kuulostavat hyviltä, Metallicalla naurettavilta. Tosin Metallica-tietämykseni rajoittuu lähinnä St. Anger -levyyn, uusimman levyn ympärillä pyörineeseen äänenvoimakkuuskädenvääntöön ja siihen uuteen sinkkuun, jonka nimeä en edes tiedä ja jossa nämä kyseenalaiset virvelifillit aiheuttavat huvittuneisuutta.

(Sivuhuomio: Minä en siis vihaa Metallicaa, en vain pahemmin pidä siitä. En väheksy ihmisiä jotka pitävät Metallicasta, joten mielipiteeni voi jättää täysin omaan arvoonsa – kukaan ei ole väärässä, kullakin on oma makunsa. Mutta nyt kun tykkäämättömyysasiat kerta tuli puheeksi, en myöskään satu pitämään Dream Theaterista, Antti Tuiskusta enkä YUP:sta.)

Palataksemme aiheeseen, siihen kuinka itse pidän Disco Ensemblestä ja kuinka edellä mainittu ystäväni ei, ajattelin harrastaa musiikissa arvostamieni asioiden listaamista, sillä listat ovat 1. selkeitä 2. kivoja 3. hauskoja ja 4. helppoja (niin tehdä kuin lukea). Kuitenkin, koen jollain tapaa häiritseväksi toiminnaksi julistaa moisia asioita listaamisen keinoin, kuin suurenakin totuutena, joten taidankin olla vain hiljaa – ja todeta, että viime vuoden kolmanneksi paras levy saattoi olla VETOn mainio Crushing Digits. Siinäpä vasta hävytöntä koneääntä.

Aloitustoimenpiteitä

Koska erinäisten kliseiden hokeminen käy toisinaan käynnistysmekanismista hiukan syvempiluontoiselle turinoimiselle, ajattelin tässä kohtaa, joka on tähän nimenomaiseen blogiin kirjoittamisen näkökulmasta hyvinkin alussa sijaitseva kohta, ns. alkupiste, harrastaa erästä klisettä. Ottaen huomioon ajankohdan (itsensä asemointi erilaisin kohdin on näköjään tällä hetkelle se juttu) kliseeruletti viskaa meille sanonnan “uusi vuosi, uudet kujeet”.

Tuonhan nyt arvasi jokainen!

Uusia kujeita tosiaan. Sikäli heittämällä moisen lausahduksen ilmaan tuosta noin vain tulee aina tehneeksi virhearviointeja ja tämän jo mainitun uusivuosiaiheisen kammotuksen osittainen epätarkkuus läsähtää kasvoille siinä kohtaa – mikäli nyt on edes mahdollista saada jokin epätarkka osumaan johonkin edes osittain, mutta läsähtipä se nyt kuitenkin, vaikkapa sitten juuri se epätarkkuus kuin vahva järkytys ikään – kun pitäisi miettiä niitä kujeita. Pää lyö tyhjää, eikä ainoastaan kujeiden saralla vaan myös ihan yleisestikin, kuten voi kiertelystä ja kaartelustani havaita.

Välillä on hyvä puhua monin sanoin ei mitään. Sen jälkeen voi sitten kirjoittaa silkkaa asiaa pelkin päälausein. Mutta palataan siihen myöhemmin, hotakaismainen toteavuus kun tuntuu nyt kovin tarpeettomalta rimmismäiseen rönsyilyyn verrattuna. Vaikka voisihan sitä toki kysyä, että miksei sitä voi kirjoittaa omalla tyylillään, miksi pitää yrittää muiden tyylejä?

(En vastaa.) (Mutta pahoittelen silti.)

Minulta meni muuten kokonaan ohi se hetki, jolloin vuosi vaihtui. Se on surullista, vuoden ensimmäinen 00:00 on nimittäin suhteellisen hienoa katseltavaa. Ja vielä: vuosi 2009 ei ole kahdella jaollinen. Eikä sen osatekijöiden summasta tule kovin nättiä lukua. Mutta ei ole vuotta numeroihin katsominen, erinäiset kristallipallotoimitukset kertovat varmasti huomattavasti enemmän hyvyydestä/huonommuudesta verrattuna edelliseen. Mikäli siis uskoo moiseen.

Seuraa lopputoteamus: viime vuoden parhaan levyn tittelin jakavat Elbow’n Seldom Seen Kid ja Portisheadin Third. Kolmanneksi tulleesta en tiedä.

Uudemmat tekstit >