Kirjastossa on 26 astetta lämmintä. Ilman tätä helleaaltoa se olisi paljon, mutta nyt se on vähän ja saamme kuulla asiakkailta kuinka ihanan vilpoisa työpaikka meillä onkaan. No, niin kyllä on, mutta siitä huolimatta kirjoja hyllyttämällä saa mukavan hien pintaan ja jostain syystä kaikki kuumuus keskittyy juuri lainaustiskin ympärille.

Mutta siihen tottuu – työpäivä on juuri sopivan mittainen viemään mielestä sen, että ulkona on vielä kuumempi kuin sisällä. Töistä lähtiessä sitten huomaa, että ulkona on reilu 30 astetta lämmintä ja seitsemän tuntia auringossa seissyt auto. Lämpö ja kosteus asettuvat iholle kuin kokoa liian pienet vaatteet ja yhtäkkiä sitä istuu tulikuumassa autossa kaksi vaatekertaa päällään.

En pitänyt viime talven pakkasista, mutta en pidä tämän kesän helteestäkään. Pakkasta sentään pääsi sisälle pakoon, mutta helle on kaikkialla, se ei välitä seinistä, ei suljetuista ovista, vaan ulottaa itsensä joka paikkaan, estää ajatuksen kulun ja unen saannin. Aamuisin herään nihkeänä kuin kuumeen jäljiltä ja niljakkuus katoaa vasta kymmenen minuutin suihkun jälkeen.

Kohtalon oikusta otin tavakseni aloittaa aamuni puurolla juuri samaan aikaan kuin helleaalto tuli koettelemaan itse kunkin tasapainoa häveliäisyyden ja mukavuuden trapetsilla – itsehän en omista edes kunnollisia sortseja, alasti olen lähinnä vain suihkussa, joten mielikuvan bloggaajasta keisarin vaatteissa voi tässä kohtaa pyyhkiä mielestään – ja sen takia aamupalahetkeni on yhtä hikistä puurtamista alusta loppuun. Olen kaavaillut alkavani nauttia puuron lisäksi vielä kupillisen teetä. Silloin jokainen aamu olisi vähän kuin lauantai-illan sauna, sähköä vain kuluisi vähemmän.

Mutta vitsit sikseen: ei ole ihmisen hommaa tämä helle, eläimistä puhumattakaan. Syksy, tule jo.

Seuraavaksi: Osa II. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään on päättänyt heittää talviturkkinsa, mutta kohtaa odottamattomia vastoinkäymisiä, kuten joka kesä yrittäessään uida – ilman ja veden välinen lämpötilaero laittaa pupun pöksyyn.

Ei mennyt aikaakaan kun pudonnutta vohvelia ei enää erottanut pulujen seasta. Ne nokkivat sitä, kiertelivät sitä, tönivät toisiaan ja pitivät kamalaa meteliä. Niiden seassa pomppi myös hyvin pieni ruskea lintu. Kokoerosta välittämättä se tunki pulujen sekaan, yrittäen päästä osingolle – heikoin tuloksin. Pian se lensikin pois.

Pulut eivät ole järin johdonmukaisia toimissaan. Ne eivät myöskään ymmärrä ryhmätyöskentelystä mitään. Siksipä pudonnut vohveli oli viiden minuutin summittaisen nokkimisen jälkeen edelleen kasassa ja pulujen nälkäiset elkeet yhä hermostuneempia. Haaste oli niille selvästi liikaa.

Jossakin välissä se hyvin pieni ruskea pikkulintu palasi pulujen sekaan vohvelia nokkimaan. Kokonsa vuoksi sen mahdollisuudet murtaa siitä palanen oli vielä pulujakin heikommat. Tämän ymmärtäneenä se päätti yrittää viedä koko vohvelin kerralla, jemmata sen myöhempiä tutkimuksia varten. Valitettavasti pulujen ylivoima teki suunnitelmasta silppua, vaikka hetken todennäköisyydet olivatkin hyvin pienen ruskean pikkulinnun puolella.

Tilanne ei edennyt minnekään. Tunnelma oli epätoivoinen. Lintujen silmistä paistoi silkka turhautuneisuus: juhla-ateria oli siinä suoraan nokan alla, mutta silti tavoittamattomissa. Meteli yltyi ja piiri vohvelin yllä tiivistyi tiivistymistään, kunnes yhtäkkiä varjo lankesi koko joukon ylle – yläilmojen turvasta syöksyi lokki, taklasi pulut syrjään, nappasi vohvelin ja loikkasi takaisin lentoon.

Hölmistyneenä pulut ja hyvin pieni ruskea pikkulintu seisoivat paikallaan hetken ja hajaantuivat sitten. Nousimme penkiltä ja jatkoimme matkaa.

Seison pysäkillä linja-autoa odottamassa. Vieressäni, viiden hengen ryppäissä, hälisee parikymmentä yläasteikäistä. Itse seison hiljaa, hievahtamatta, yrittäen sietää. Pysäkillä seisoo myös muutama olemukseltaan vakava ja väsynyt keski-ikäinen nainen.

Kun linja-auto saapuu, alkaa sirkus – voin kuulla kuinka hevoset laukkaavat, norsut tömistelevät ja niiden keskellä tanssiva karhu ärjyy häpeäänsä – kun ne parikymmentä 15-vuotiasta yrittävät tunkea yhtä aikaa autoon sisään, tönien toisiaan ja huutaen etukäteisvarauksia paikoista. En halua seisomapaikkaa, joten uin sekamelskan seassa bussiin – ja tunnen kuinka iästäni lähtee vähintään viisi numeroa pois ja muutun osaksi sitä vellovaa yläastelaisten massaa.

Keski-ikäiset naiset astuvat autoon viimeisenä. He laittavat matkakortin lukijaan ja samalla haravoivat katseellaan bussia yrittäen etsiä istumupaikkaa, myöntävät tappionsa ja menevät keskiosaan seisomaan. Jako lasten ja aikuisten välillä on tehty, taas kerran.

Ikä on numero, jonka muut sinulle antavat. Kun ei ole enää lapsi mutta ei ihan vielä aikuinenkaan, ainoa tapa hivuttautua jälkimmäisten kastiin on kasvattaa parta. Harmi ettei se kasva.

Syy, miksi laskin pöytäni kulmia, on pyöreä, väriltään oranssin ja punaisen välimaastossa tarpova tarra, joka sijaitsee parin minua lähimpänä olevan kulman välittömässä läheisyydessä. Se muistuttaa olemukseltaan hiukan niitä kauppakeskusten opasteissa näkyviä “olet tässä” -pallukoita, mikä on melkoisen osuvaa, sillä olen pöytäni ääressä päivittäin melkoisia tuntimääriä.

Kyseinen tarra on ollut pöydässäni kiinni jo jonkin aikaa. Olen ehtinyt tottua sen olemassaoloon. Ennen paikkaansa pöydällä se sijaitsi erään vaatteen hintalapussa ilmoittamassa alennetusta hinnasta. Sitä, miksei tarra lentänyt roskiin hintalapun mukana, en tiedä.

En muista minkä vaatteen mukana tarra tuli, mutta se tuskin on kovin olennaista – itse asiassa mainitsemani pyöreä tarrakaan ei taida olla kovin olennainen. Sen sijaan olennaista taitaa olla se, että elämässäni ei tapahdu juuri tällä hetkellä mitään kovinkaan ihmeellistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etten pitäisi elämästäni juuri tällä hetkellä). Silloin sellainenkin asia kuin tarra, jonka näen joka päivä ja joka ei suoranaisesti tee mitään, muuttuu kovin jännäksi.

Revin tarran irti pöydästäni heti, kun elämällä on antaa jotain uutta. Viimeistään tämä tulee tapahtumaan marraskuun puolessä välissä. Sitä odotellessa.

Tauko kylmäsi ja kramppasi, mutta pahinta oli voihke ja valitus. Minun riviini kuului Pami Markera ja mies nimeltä Kuihkä, joka söi raakoja perunoita, sipuleita ja pinaattia eikä puhunut. – – Pami Markera vaikutti alkuun siltä hauskalta ja puheliaalta mieheltä, joka tekee jokaisesta äijäporukasta osiensa summaa suuremman. Valittaja hän oli.

Eikä siinä vielä kaikki: eräässä Kyrön aikaisemmassa kirjassa, Liitossa, oli saksalainen sotilas nimeltä Horst Bulau.

Oikeasti kyse oli vain molempien bändien rumpaleiden käyttämistä virvelifilleistä, ei täysimittaisesta samankaltaisuudesta. Puolueellinen mielipiteeni niistä on se, että Disco Ensemblellä ne kuulostavat hyviltä, Metallicalla naurettavilta. Tosin Metallica-tietämykseni rajoittuu lähinnä St. Anger -levyyn, uusimman levyn ympärillä pyörineeseen äänenvoimakkuuskädenvääntöön ja siihen uuteen sinkkuun, jonka nimeä en edes tiedä ja jossa nämä kyseenalaiset virvelifillit aiheuttavat huvittuneisuutta.

(Sivuhuomio: Minä en siis vihaa Metallicaa, en vain pahemmin pidä siitä. En väheksy ihmisiä jotka pitävät Metallicasta, joten mielipiteeni voi jättää täysin omaan arvoonsa – kukaan ei ole väärässä, kullakin on oma makunsa. Mutta nyt kun tykkäämättömyysasiat kerta tuli puheeksi, en myöskään satu pitämään Dream Theaterista, Antti Tuiskusta enkä YUP:sta.)

Palataksemme aiheeseen, siihen kuinka itse pidän Disco Ensemblestä ja kuinka edellä mainittu ystäväni ei, ajattelin harrastaa musiikissa arvostamieni asioiden listaamista, sillä listat ovat 1. selkeitä 2. kivoja 3. hauskoja ja 4. helppoja (niin tehdä kuin lukea). Kuitenkin, koen jollain tapaa häiritseväksi toiminnaksi julistaa moisia asioita listaamisen keinoin, kuin suurenakin totuutena, joten taidankin olla vain hiljaa – ja todeta, että viime vuoden kolmanneksi paras levy saattoi olla VETOn mainio Crushing Digits. Siinäpä vasta hävytöntä koneääntä.

Tuonhan nyt arvasi jokainen!

Uusia kujeita tosiaan. Sikäli heittämällä moisen lausahduksen ilmaan tuosta noin vain tulee aina tehneeksi virhearviointeja ja tämän jo mainitun uusivuosiaiheisen kammotuksen osittainen epätarkkuus läsähtää kasvoille siinä kohtaa – mikäli nyt on edes mahdollista saada jokin epätarkka osumaan johonkin edes osittain, mutta läsähtipä se nyt kuitenkin, vaikkapa sitten juuri se epätarkkuus kuin vahva järkytys ikään – kun pitäisi miettiä niitä kujeita. Pää lyö tyhjää, eikä ainoastaan kujeiden saralla vaan myös ihan yleisestikin, kuten voi kiertelystä ja kaartelustani havaita.

Välillä on hyvä puhua monin sanoin ei mitään. Sen jälkeen voi sitten kirjoittaa silkkaa asiaa pelkin päälausein. Mutta palataan siihen myöhemmin, hotakaismainen toteavuus kun tuntuu nyt kovin tarpeettomalta rimmismäiseen rönsyilyyn verrattuna. Vaikka voisihan sitä toki kysyä, että miksei sitä voi kirjoittaa omalla tyylillään, miksi pitää yrittää muiden tyylejä?

(En vastaa.) (Mutta pahoittelen silti.)

Minulta meni muuten kokonaan ohi se hetki, jolloin vuosi vaihtui. Se on surullista, vuoden ensimmäinen 00:00 on nimittäin suhteellisen hienoa katseltavaa. Ja vielä: vuosi 2009 ei ole kahdella jaollinen. Eikä sen osatekijöiden summasta tule kovin nättiä lukua. Mutta ei ole vuotta numeroihin katsominen, erinäiset kristallipallotoimitukset kertovat varmasti huomattavasti enemmän hyvyydestä/huonommuudesta verrattuna edelliseen. Mikäli siis uskoo moiseen.

Seuraa lopputoteamus: viime vuoden parhaan levyn tittelin jakavat Elbow’n Seldom Seen Kid ja Portisheadin Third. Kolmanneksi tulleesta en tiedä.