Pixeli
On ja pysyy
Riku 1. lokakuuta 2009
Pikaisen laskutoimitukseni jälkeen sain selville, että pöydässäni on yhdeksän terävää kulmaa, sekä niiden lisäksi vielä kaksi pyöristettyä kulmaa. Se on melkoinen määrä kulmia yhdelle pöydälle. Tällainen kulmikkuus saattaa selittyä sillä, että pöytäni onkin itse asiassa kolme pöytää. Näistä kolmesta jokainen toimisi hyvin yksinäänkin, mutta näin yhdistettynä koen saavani niistä suurimman hyödyn irti.
Syy, miksi laskin pöytäni kulmia, on pyöreä, väriltään oranssin ja punaisen välimaastossa tarpova tarra, joka sijaitsee parin minua lähimpänä olevan kulman välittömässä läheisyydessä. Se muistuttaa olemukseltaan hiukan niitä kauppakeskusten opasteissa näkyviä “olet tässä” -pallukoita, mikä on melkoisen osuvaa, sillä olen pöytäni ääressä päivittäin melkoisia tuntimääriä.
Kyseinen tarra on ollut pöydässäni kiinni jo jonkin aikaa. Olen ehtinyt tottua sen olemassaoloon. Ennen paikkaansa pöydällä se sijaitsi erään vaatteen hintalapussa ilmoittamassa alennetusta hinnasta. Sitä, miksei tarra lentänyt roskiin hintalapun mukana, en tiedä.
En muista minkä vaatteen mukana tarra tuli, mutta se tuskin on kovin olennaista – itse asiassa mainitsemani pyöreä tarrakaan ei taida olla kovin olennainen. Sen sijaan olennaista taitaa olla se, että elämässäni ei tapahdu juuri tällä hetkellä mitään kovinkaan ihmeellistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etten pitäisi elämästäni juuri tällä hetkellä). Silloin sellainenkin asia kuin tarra, jonka näen joka päivä ja joka ei suoranaisesti tee mitään, muuttuu kovin jännäksi.
Revin tarran irti pöydästäni heti, kun elämällä on antaa jotain uutta. Viimeistään tämä tulee tapahtumaan marraskuun puolessä välissä. Sitä odotellessa.
Hämmästyttää, kummastuttaa
Riku 17. kesäkuuta 2009
Kuinka vaikeaa on tehdä matkapuhelin, joka olisi 1. pieni, 2. hyvännäköinen, 3. käyttöliittymältään a) selkeä ja b) nopea, 4. ei sisältäisi mitään turhaa, kuten a) kameraa, b) radiota tai c) mp3-soitinta, mutta 5. ei olisi ominaisuuksiltaan silti liioitellun pelkistetty (kuten eräät Nokian halvemmat mallit, joista on kalenterikin jätetty pois)?
Tämä herätti hilpeyttä
Riku 3. maaliskuuta 2009
Tuomas Kyrön Benjamin Kivi, sivu 70:
Tauko kylmäsi ja kramppasi, mutta pahinta oli voihke ja valitus. Minun riviini kuului Pami Markera ja mies nimeltä Kuihkä, joka söi raakoja perunoita, sipuleita ja pinaattia eikä puhunut. – – Pami Markera vaikutti alkuun siltä hauskalta ja puheliaalta mieheltä, joka tekee jokaisesta äijäporukasta osiensa summaa suuremman. Valittaja hän oli.
Eikä siinä vielä kaikki: eräässä Kyrön aikaisemmassa kirjassa, Liitossa, oli saksalainen sotilas nimeltä Horst Bulau. Hauskoja nämä.
Tuore Nasty Tom’s Bullshit Blog tykittää kansalle internetin “aarteita” – lainausmerkeissä siksi, koska osa sisällöstä on hiukan (ja enemmänkin) kyseenalaista tavaraa – hyvällä syötöllä. Kaikkihan nämä on jo nähty ennenkin vähintään sataan kertaan ja mummosikin löytää tuoreempaa tavaraa, mutta siitä viis – itse olen ainakin etsinyt blogia, joka kokoaa tällaista tavaraa suhteellisen kattavasti saman osoitteen alle. Toki, onhan niitä Naurunappuloita ja muita vastaavia, mutta niiden selaileminen lähinnä pelottaa ja ähkykin alkaa vaivata nopeasti. (Via)
Täkä täkä täkä
Riku 5. tammikuuta 2009
Ystäväni tuli epähuomiossa verranneeksi Disco Ensembleä (vai onko se sittenkin Ensemblea?) uuteen Metallicaan. En ole varma mahtaako ystävyyssuhteemme kestää tällaisia sammakoita. Kyllähän sen ymmärtää, ettei kaikesta voi pitää, mutta pitämättömyytensä ilmaiseminen saisi silti tapahtua hiukan ystävällismielisemmin sanoin.
Oikeasti kyse oli vain molempien bändien rumpaleiden käyttämistä virvelifilleistä, ei täysimittaisesta samankaltaisuudesta. Puolueellinen mielipiteeni niistä on se, että Disco Ensemblellä ne kuulostavat hyviltä, Metallicalla naurettavilta. Tosin Metallica-tietämykseni rajoittuu lähinnä St. Anger -levyyn, uusimman levyn ympärillä pyörineeseen äänenvoimakkuuskädenvääntöön ja siihen uuteen sinkkuun, jonka nimeä en edes tiedä ja jossa nämä kyseenalaiset virvelifillit aiheuttavat huvittuneisuutta.
(Sivuhuomio: Minä en siis vihaa Metallicaa, en vain pahemmin pidä siitä. En väheksy ihmisiä jotka pitävät Metallicasta, joten mielipiteeni voi jättää täysin omaan arvoonsa – kukaan ei ole väärässä, kullakin on oma makunsa. Mutta nyt kun tykkäämättömyysasiat kerta tuli puheeksi, en myöskään satu pitämään Dream Theaterista, Antti Tuiskusta enkä YUP:sta.)
Palataksemme aiheeseen, siihen kuinka itse pidän Disco Ensemblestä ja kuinka edellä mainittu ystäväni ei, ajattelin harrastaa musiikissa arvostamieni asioiden listaamista, sillä listat ovat 1. selkeitä 2. kivoja 3. hauskoja ja 4. helppoja (niin tehdä kuin lukea). Kuitenkin, koen jollain tapaa häiritseväksi toiminnaksi julistaa moisia asioita listaamisen keinoin, kuin suurenakin totuutena, joten taidankin olla vain hiljaa – ja todeta, että viime vuoden kolmanneksi paras levy saattoi olla VETOn mainio Crushing Digits. Siinäpä vasta hävytöntä koneääntä.