Pixeli

Ajattele kylmiä ajatuksia

Osa I. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään huomaa olevansa helteen piirittämä ja luettuaan hetken Pauli Kohelon kirjan Ohessa tilinumeroni sangen hotakaismaista kerrontaa inspiroituu tekemään muutamia huomioita tästä korkeasta lämpötilasta.

Kirjastossa on 26 astetta lämmintä. Ilman tätä helleaaltoa se olisi paljon, mutta nyt se on vähän ja saamme kuulla asiakkailta kuinka ihanan vilpoisa työpaikka meillä onkaan. No, niin kyllä on, mutta siitä huolimatta kirjoja hyllyttämällä saa mukavan hien pintaan ja jostain syystä kaikki kuumuus keskittyy juuri lainaustiskin ympärille.

Mutta siihen tottuu – työpäivä on juuri sopivan mittainen viemään mielestä sen, että ulkona on vielä kuumempi kuin sisällä. Töistä lähtiessä sitten huomaa, että ulkona on reilu 30 astetta lämmintä ja seitsemän tuntia auringossa seissyt auto. Lämpö ja kosteus asettuvat iholle kuin kokoa liian pienet vaatteet ja yhtäkkiä sitä istuu tulikuumassa autossa kaksi vaatekertaa päällään.

En pitänyt viime talven pakkasista, mutta en pidä tämän kesän helteestäkään. Pakkasta sentään pääsi sisälle pakoon, mutta helle on kaikkialla, se ei välitä seinistä, ei suljetuista ovista, vaan ulottaa itsensä joka paikkaan, estää ajatuksen kulun ja unen saannin. Aamuisin herään nihkeänä kuin kuumeen jäljiltä ja niljakkuus katoaa vasta kymmenen minuutin suihkun jälkeen.

Kohtalon oikusta otin tavakseni aloittaa aamuni puurolla juuri samaan aikaan kuin helleaalto tuli koettelemaan itse kunkin tasapainoa häveliäisyyden ja mukavuuden trapetsilla – itsehän en omista edes kunnollisia sortseja, alasti olen lähinnä vain suihkussa, joten mielikuvan bloggaajasta keisarin vaatteissa voi tässä kohtaa pyyhkiä mielestään – ja sen takia aamupalahetkeni on yhtä hikistä puurtamista alusta loppuun. Olen kaavaillut alkavani nauttia puuron lisäksi vielä kupillisen teetä. Silloin jokainen aamu olisi vähän kuin lauantai-illan sauna, sähköä vain kuluisi vähemmän.

Mutta vitsit sikseen: ei ole ihmisen hommaa tämä helle, eläimistä puhumattakaan. Syksy, tule jo.

Seuraavaksi: Osa II. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään on päättänyt heittää talviturkkinsa, mutta kohtaa odottamattomia vastoinkäymisiä, kuten joka kesä yrittäessään uida – ilman ja veden välinen lämpötilaero laittaa pupun pöksyyn.

Linnunaivot

Ostimme jäätelöt ja istuimme penkille puun varjoon. Katu oli täynnä ihmisiä. Yksi heistä, kai vahingossa, heitti puoliksi syödyn vohvelin maahan. Se oli niin sanottu aito vohveli, kaksikymmentä senttiä tavallista vohvelia kalliimpi. Itse otan aina jälkimmäisen, en piheyttäni, vaan maun vuoksi.

Ei mennyt aikaakaan kun pudonnutta vohvelia ei enää erottanut pulujen seasta. Ne nokkivat sitä, kiertelivät sitä, tönivät toisiaan ja pitivät kamalaa meteliä. Niiden seassa pomppi myös hyvin pieni ruskea lintu. Kokoerosta välittämättä se tunki pulujen sekaan, yrittäen päästä osingolle – heikoin tuloksin. Pian se lensikin pois.

Pulut eivät ole järin johdonmukaisia toimissaan. Ne eivät myöskään ymmärrä ryhmätyöskentelystä mitään. Siksipä pudonnut vohveli oli viiden minuutin summittaisen nokkimisen jälkeen edelleen kasassa ja pulujen nälkäiset elkeet yhä hermostuneempia. Haaste oli niille selvästi liikaa.

Jossakin välissä se hyvin pieni ruskea pikkulintu palasi pulujen sekaan vohvelia nokkimaan. Kokonsa vuoksi sen mahdollisuudet murtaa siitä palanen oli vielä pulujakin heikommat. Tämän ymmärtäneenä se päätti yrittää viedä koko vohvelin kerralla, jemmata sen myöhempiä tutkimuksia varten. Valitettavasti pulujen ylivoima teki suunnitelmasta silppua, vaikka hetken todennäköisyydet olivatkin hyvin pienen ruskean pikkulinnun puolella.

Tilanne ei edennyt minnekään. Tunnelma oli epätoivoinen. Lintujen silmistä paistoi silkka turhautuneisuus: juhla-ateria oli siinä suoraan nokan alla, mutta silti tavoittamattomissa. Meteli yltyi ja piiri vohvelin yllä tiivistyi tiivistymistään, kunnes yhtäkkiä varjo lankesi koko joukon ylle – yläilmojen turvasta syöksyi lokki, taklasi pulut syrjään, nappasi vohvelin ja loikkasi takaisin lentoon.

Hölmistyneenä pulut ja hyvin pieni ruskea pikkulintu seisoivat paikallaan hetken ja hajaantuivat sitten. Nousimme penkiltä ja jatkoimme matkaa.

Väli-ikäinen lyö päätä seinään

Siinä minä olin, kävelemässä rappusia ensimmäiseen kerrokseen, kun välitasanteella siivooja kehaisee paitaani. Kiitän, kuten tapana on, ja sitten pommit jo putoilevatkin: hän kysyy onko paita minun vai äitini valitsema. Hämmennyn niin kuin en ikinä ennen ja saan soperretuksi vain, että kyllä se on ihan itse valittu ja ostettu. Okei, hän vastaa ja jatkaa töitään.

Vauva ja parta

Seison pysäkillä linja-autoa odottamassa. Vieressäni, viiden hengen ryppäissä, hälisee parikymmentä yläasteikäistä. Itse seison hiljaa, hievahtamatta, yrittäen sietää. Pysäkillä seisoo myös muutama olemukseltaan vakava ja väsynyt keski-ikäinen nainen.

Kun linja-auto saapuu, alkaa sirkus – voin kuulla kuinka hevoset laukkaavat, norsut tömistelevät ja niiden keskellä tanssiva karhu ärjyy häpeäänsä – kun ne parikymmentä 15-vuotiasta yrittävät tunkea yhtä aikaa autoon sisään, tönien toisiaan ja huutaen etukäteisvarauksia paikoista. En halua seisomapaikkaa, joten uin sekamelskan seassa bussiin – ja tunnen kuinka iästäni lähtee vähintään viisi numeroa pois ja muutun osaksi sitä vellovaa yläastelaisten massaa.

Keski-ikäiset naiset astuvat autoon viimeisenä. He laittavat matkakortin lukijaan ja samalla haravoivat katseellaan bussia yrittäen etsiä istumupaikkaa, myöntävät tappionsa ja menevät keskiosaan seisomaan. Jako lasten ja aikuisten välillä on tehty, taas kerran.

Ikä on numero, jonka muut sinulle antavat. Kun ei ole enää lapsi mutta ei ihan vielä aikuinenkaan, ainoa tapa hivuttautua jälkimmäisten kastiin on kasvattaa parta. Harmi ettei se kasva.

On ja pysyy

Pikaisen laskutoimitukseni jälkeen sain selville, että pöydässäni on yhdeksän terävää kulmaa, sekä niiden lisäksi vielä kaksi pyöristettyä kulmaa. Se on melkoinen määrä kulmia yhdelle pöydälle. Tällainen kulmikkuus saattaa selittyä sillä, että pöytäni onkin itse asiassa kolme pöytää. Näistä kolmesta jokainen toimisi hyvin yksinäänkin, mutta näin yhdistettynä koen saavani niistä suurimman hyödyn irti.

Syy, miksi laskin pöytäni kulmia, on pyöreä, väriltään oranssin ja punaisen välimaastossa tarpova tarra, joka sijaitsee parin minua lähimpänä olevan kulman välittömässä läheisyydessä. Se muistuttaa olemukseltaan hiukan niitä kauppakeskusten opasteissa näkyviä “olet tässä” -pallukoita, mikä on melkoisen osuvaa, sillä olen pöytäni ääressä päivittäin melkoisia tuntimääriä.

Kyseinen tarra on ollut pöydässäni kiinni jo jonkin aikaa. Olen ehtinyt tottua sen olemassaoloon. Ennen paikkaansa pöydällä se sijaitsi erään vaatteen hintalapussa ilmoittamassa alennetusta hinnasta. Sitä, miksei tarra lentänyt roskiin hintalapun mukana, en tiedä.

En muista minkä vaatteen mukana tarra tuli, mutta se tuskin on kovin olennaista – itse asiassa mainitsemani pyöreä tarrakaan ei taida olla kovin olennainen. Sen sijaan olennaista taitaa olla se, että elämässäni ei tapahdu juuri tällä hetkellä mitään kovinkaan ihmeellistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etten pitäisi elämästäni juuri tällä hetkellä). Silloin sellainenkin asia kuin tarra, jonka näen joka päivä ja joka ei suoranaisesti tee mitään, muuttuu kovin jännäksi.

Revin tarran irti pöydästäni heti, kun elämällä on antaa jotain uutta. Viimeistään tämä tulee tapahtumaan marraskuun puolessä välissä. Sitä odotellessa.

Hämmästyttää, kummastuttaa

Kuinka vaikeaa on tehdä matkapuhelin, joka olisi 1. pieni, 2. hyvännäköinen, 3. käyttöliittymältään a) selkeä ja b) nopea, 4. ei sisältäisi mitään turhaa, kuten a) kameraa, b) radiota tai c) mp3-soitinta, mutta 5. ei olisi ominaisuuksiltaan silti liioitellun pelkistetty (kuten eräät Nokian halvemmat mallit, joista on kalenterikin jätetty pois)?