Pixeli

Kalpeaksi vetää

Siinä minä olin, istumassa Helsinki-Vantaa lentoaseman Via Loungessa, palautuen Via Span vietnamilaisesta vulkaaniterapiasta Via valmispasta-ateriaa nauttien. No enkä ollut. Vulkaaninen hoito saattaisi helpottaa ravunpunaista selkääni, mutta tuhkan tilaaminen lentokentälle todennäköisesti aiheuttaisi turhaa kaaosta.

Niin se vain on, että ihminen ei opi. Ja koko ihmiskunnan tuomitessani tarkoitan siis itseäni. Elämästäni on kulunut ainakin kolme kuukautta auringossa maaten, silti niinkin oleellinen aine kuin aurinkorasva on yhä suuri mysteeri. Ainakin sen käyttäminen on yhtä tuskaa ja käyttämättä jättäminen vielä tuskallisempaa.

Kolmeen kuukauteen mahtuu paljon palamisia. Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, polvet, varp… tai ainakin kaikki mitä hotellialueella kehtaa itsestään paljastaa. Karibianmeren rannoilla toimivat viidakon lait, kun ranskalaiset naiset ajavat oikeuttaan rusketusraidattomaan ylävartaloon. Amerikkalaisilla äideillä on kova kiire peittämään lastensa silmät peittämättömiltä ranskalaisilta. Apua, maitorauhasia.

Polttelevan ihon valvottamana tuijotan aamuyöllä hotellihuoneen kattoon ja mietin, miksi annan auringon voittaa joka kerta. Rakastan saunomista, mutta en mitenkään voi väittää nauttivani tuntikausien tulikuumuudesta. Aurinkorasva aiheuttaa irstaan ja likaisen olon, estäen palamisen lisäksi ruskettumisen. Eikä omalla kohdallani ruskettumisesta voi puhua, mitä nyt naama kellertyy ja hiukset vaalenevat. Muutun yksiväriseksi, aivan kuin en olisi tarpeeksi tylsä muutenkin.

Ei pidä unohtaa syöpää, sitä mörköä paratiisissa, joka tekee tähtien palvomisesta entistä etovampaa. Mikseivät kanadalaisia lapsilaulajia ja vanhoillisseksuaalisia vampyyreja palvovat saa syöpää? Vielä viktoriaanisella ajalla kalmankalpeutta pidettiin muodikkaana, päivettyminen oli pelloilla raatavan työväen vitsaus. Silloinkin kun yläluokka teki töitä, pidettiin sirppiin tarttumista erihauskana harrastustoimintana.

Nykyisin sirppiin tarttuvat dementoituneet kommunistit ja vaalea iho kertoo enemmänkin elämäntavasta (eli nörttiydestä). Menneellä viikolla Helsingin valtasivat niin homot kuin hevarit, jolloin nähtävissä oli ihmisyyden koko kirjo. Milla Magiat vannovat nahkavaatetuksen nimeen, kun taas homot pyrkivät paljastamaan mahdollisimman paljon nahkaa.

Kummatkin pitivät kiinni ylpeydestään. Hevikansa tuskaili helteessä ja savupommit löysivät tiensä Lauri Tähkän keikalta homokulkueeseen. Iskun takana olevaa järjestöä ei ole vaikea löytää, jos vähän googlettaa. Kaasuttaminen ei kuitenkaan ole uusi ilmiö. Sen avulla on biologisessa sodankäynnissä pyritty muuttamaan vastustajat vasureiksi, jotta rakkaus sumentaisi tappajan vaistot. Idea taidettiin kuitenkin varastaa hipeiltä: make love, not war.

Kaikki päättyy joskus

Michael Jacksonin elämä. Matti Vanhasen pääministerikausi. Pyykinpesukoneen pesuohjelma. Nuoruus päättyi, kun aloitin ensimmäisen täyspäiväisen työni, vaikkakin keittämällä kahvia ja surffailemalla netissä. Samalla päättyivät nuoruuden kesälomat, nuo kultaiset kuukaudet ilman huolia ja murheita – ja kesätöitä.

Työelämäni on toistaiseksi osoittautunut kovin sattumanvaraiseksi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen tapoin puoli vuotta aikaa työn sisältöön nähden korkealla palkalla. Ei yhtään liian aikaisin eli samana päivänä kun varusmiespalvelus tammikuussa alkoi, päätin siirtyä siviilipalvelukseen. Kasarmilta kotiin palattuani sain puhelun peruskouluni vararehtorilta. Seuraavana aamuna olin sijainen.

Myöhemmin keväällä tarjoutui mahdollisuus päästä oikeisiin töihin. Vaikka työpaikka oli tunnin matkan päässä, ja lapset ovat rikkaus, juoksin opettajanhuoneesta ulos ovet paukkuen. Kesän aikana sain varmistettua itselleni myös erittäin mieluisan palveluspaikan. Vuoden kuluttua olinkin urakan loppusuoralla, ostamassa Lou Reedille pähkinöitä.

Viime vuodet ovat olleet pitkä ketjureaktio, joka alkoi erään tammikuun aamuna tehdystä päätöksestä. En usko ylempiin voimiin, mutta välillä karma ja kohtalo tuntuvat jopa ihan järkeviltä ajatuksilta. Onko mikään lopulta sattuman varassa? Filosofilta nimensä saanut fiktiivinen kaljupää totesi: everything that happened here, happened for a reason.

Päämäärättömäksikin luonnehdittu “2000-luvun Twin Peaks” eli Lost päättyi toukokuun lopulla. Katsoin viimeisen jakson viikkoa ennen yliopiston pääsykoetta, ja näin jälkikäteen ajatellen ei ehkä olisi pitänyt. Tiesin kyllä käsikirjoittajien jättävän kysymyksiä auki, mutta aukkojen sijaan ongelmaksi osoittautui loppuratkaisun hyväksyminen.

Lopun kohtaamiseen on kehitelty useita malleja. Yleisimmät mallien vaiheet ovat kieltäminen, vihantunteet, kaupankäynti, masentuminen ja hyväksyminen. Huvittavasti (ja oudosti) kävin vaiheet tavalla tai toisella läpi sekä Lostin että pääsykokeen päättymisen jälkeen. Hyväksymisen sijaan molempien kohdalla kuitenkin vallitsee epätietoisuus.

Mysteerit olivat Lostin polttoaine, jonka avulla mystiselle saarelle mystisesti putoava lentokone mystisine matkustajineen houkuttelivat katsojia. Jotkut lopettivat sarjan katsomisen jo ensimmäisen jääkarhun kohdalla. Epätietoisuus aiheuttaa riippuvuutta, mutta myös pelkoa. Pahimmissa (ja parhaimmissa) kauhuelokuvissa pelon aiheuttajaa ei ikinä näe, joten myös Paranormal Activity on jäänyt näkemättä.

Lost on mielestäni tähän mennessä paras populaarikulttuurin tuotos. Sarjan mahtavuutta on vaikea selittää ihmisille ilman uskovaiseksi leimautumista. Jonkin sortin uskovaisuutta loppuratkaisun nielemiseksi vaaditaankin. Käsikirjoittajien mielestä Lost ei niinkään kerro mysteereistä, vaan ihmiskohtaloista. Ainakin se vie mainiosti pois huomion oman elämän epätietoisuudesta. Ehkä elämässäkään ei loppujen lopuksi ole kyse mysteereistä. Kuka oikeasti haluaisi vastauksen kaikkiin kysymyksiin?

Virallinen lista

Toukokuun ajaksi sulkeuduin sosiaalisesta mediasta (hyvästi blogit, Facebook ja Twitter) ja keskityin opiskelemaan mediaa (Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän laitoksen pääsykoe). Samalla toteutin pienimuotoisen remontin – itselleni. YleX TOP4 -listojen inspiroimana päätin koota toukokuun aikana tehtyä, kuultua ja nähtyä luetteloihin.

Spotify soikoon

Katy Perry – California Gurls Teoriani mukaan levy-yhtiötä häiritsi Tik Tokin julkaiseminen syksyllä, koska siitähän olisi saanut täydellisen kesäbiisin. Katyn ja Ke$han kappaleet saattavat muistuttaa toisiaan, onhan molemmissa räikeästi autotunea sekä samat kirjoittajat, tuottajat ja sävelkulku.

Stromae – Alors On Danse Kappale olisi voinut ilmestyä jo vuonna 1992. En ymmärrä sanoista muuta kuin kertiksen (then we dance), mutta onhan siinä sentään saksofonia.

Familjen – Mitt Bästa Samalla aikakaudella jatketaan ja ymmärrän sanoista vain biisin nimen. Olen aina tuntenut jotain perverssiä mielenkiintoa ruotsinkielistä musiikkia kohtaan.

Salem Al Fakir – Cold Shower Lisää ruotsalaista, mutta sentään englanniksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kertiksessä olisi yhtään enempää järkeä: cold shower is a blessing, maybe tomorrow we can answer the question, is cold shower really a blessing?

Fat Freddy’s Drop – Midnight Marauders Ainoa listan oikeasti 90-luvun tuotos. Eräs mystinen graafikko piilotti tämän kultakimpaleen mixteippinsä loppupuolelle vuonna kivi ja heppi. Teipin aloitti Ceebrolistics, hyviä juttuja kaikki.

Lenkkeilyn varjopuolet

Muu liikenne. Kevyenliikenteen väylä käy ahtaaksi, kun vastakkaisesta sunnasta marssii kaksi sauvakävelijää rinnakkain. Vielä hankalampaa on moisen rykmentin ohittaminen takaa päin. Jos reitillesi osuu toinen lenkkeilijä, on molempien vauhti usein sama. Muutaman kilometrin takaa-ajon jälkeen jompi kumpi luovuttaa ja vaihtaa reittiä.

Suolisto. Usein viimeistään lenkin puolivälissä katse rupeaa hapuilemaan sopivaa vessapaikkaa. Kaikki metsiköt on kuitenkin muutettu näkösuojattomiksi puistoiksi, unohtamatta sitä muuta liikennettä. On hieman hämmentävää, kun koiraansa ulkoiluttava yllättää lenkkeilijän pusikosta ulkoiluttamasta itseään.

Ötökät. Aerodynamiikka on pielessä tai jostain muusta syystä pieni eliökunta löytää aina tiensä pääni onkaloihin. Olen herännyt keskellä yötä outoon rapinaan, jonka lähteeksi on hetken ravistelun jälkeen selvinnyt korvakäytävästä pudonnut pieni kovakuoriainen. On virhe hieraista silmiä lenkin aikana, seuraavana päivänä saattaa löytyä puolikas kuoriainen silmäluomen alta.

Kuluminen. Jalkapohjat kovettuvat, nännit arpeutuvat ja nivuset hiertyvät. Maratoonareilta saattavat varpaankynnet irrota. He myös rasvaavat takalistonsa – niin epätoivoinen en kuitenkaan ole. Molemmat polvet ovat enemmän tai vähemmän hajonneet viimeisen vuoden aikana. Viimeistään aikaa lääkärille varatessani alan vakavasti harkita sauvakävelyyn siirtymistä.

Terveellinen elämä turhauttaa

Toukokuun aikana urheilin miltei päivittäin, söin terveellisesti, jätin alkoholin pois sekä pesin hampaat ja naaman asianmukaisilla puhdistusaineilla kaksi kertaa päivässä. En odottanut ihmeitä, mutta lopulta ainoa mikä projektin aikana taisi puhdistua on omatuntoni.

Laihtuminen. Saat parin viikon aikana kadotettua itsestäsi kolme kiloa, mutta se ei näy missään. Elämäsi parhaat juhlahousut eivät vieläkään mahdu päälle, vuosi sitten kylläkin.

Puhtaus. Naamassasi ei ole ikinä ollut näin paljon finnejä. Ehkä se johtuu pääsykokeiden aiheuttamasta stressistä, tai sitten ihonpuhdistukseen tarkoitetut aineet ovat suuri huijaus. Hampaat sentään hohtavat, vievät näppärästi huomion isoilta punaisilta pateilta leuassasi.

Himo. Et oikeastaan koskaan ole himoinnut Lidlin vaniljakreemillä täytettyjä leivonnaisia ym. elintarviketeollisuuden kammotuksia, mutta terveellisen ruokavalion myötä tilanne on hyvinkin toinen. Onneksi kesällä ei mainosteta jäätelöä tai grilliherkkuja.

Mielenrauha. Olet tottunut rentoutumaan lasillisella viiniä iltaisin. Vatsa kurnien huomaat vielä kello kaksi aamuyöllä miettiväsi tabloidisaation yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Pääsykoe-elämää

Kertaaminen. Pyrit neljättä kertaa sisään. Pääsykoekirjassa, jota ei ole muutettu kuuteen vuoteen, on alle 200 sivua. Et enää haluaisi lukea sitä.

Ajan hukkaaminen. Tajuat, että pätevän koulutuksen hankkiminen ja työelämään pääseminen siirtyy vuosi vuodelta eteenpäin.

Epäonnistuminen. Mitä jos? Ikävä kysymys, jota pitäisi mutta ei halua pohtia. Plan B on mainiota kuunneltavaa, mutta ikävää mietittävää.

Odottaminen. Aikaa kokeen ja tulosten välillä vierähtää noin kuusi viikkoa. Mietit jatkuvasti asioita, joita unohdit koetilanteessa. Vai unohditko? Yritä siinä sitten viettää rentoa ja vapaata lomaa, kesätöitäkin pitäisi hankkia.

Paljon tarjolla

Sunnuntai-illat ovat nykyisin yhtä tuskaa ja turhautumista. X Fucktor (mainosten speakerit, ryhdistäytykää), tuo Simon Cowellin nännit nöpöttäen kopioima Idols-versio, on onnistuttu täällä meillä lokalisoimaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Välillä tuntuu siltä kuin ohjelma keskittyisi enemmän tuomareiden sielunelämään. Ja kun kilpailijat vihdoin pääsevät ääneen, tekisi mieli vaihtaa kanavaa.

Fucktorin huonoudesta huolimatta olen kuitenkin (enemmän tai vähemmän sivusilmällä) katsonut jokaisen jakson. Onneksi kaukosäätimestä löytyy äänenvaimennin, vielä kun sillä voisi ampua television pirstaleiksi. En olisi ikinä voinut kuvitella kaipaavani tositv-ohjelmaa, mutta kanavan palautelaatikkoon saattaa ilmestyä kuolleita pieneläimiä jos nykyinen sekamelska jatkuu Idolsin tilalla.

Intohimo vuonna 2003 aloittanutta ohjelmaa kohtaan todennäköisesti kytkeytyy silloin yläastetta lopetelleen teinin mielenmaiseman muutoksiin. Idols kosketti minua ja puhkesin kukkaan. Kilpailijat osasivat oikeasti laulaa, semifinaaleissa Leri Leskisen pimputuksen säestämät esitykset olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan mainioita sekä tuomarit sopivassa suhteessa uskottavia ja viihdyttäviä.

Etsittiin niitä idoleita toki aikaisemminkin, ensimmäinen puhtaasti kaupallinen sovellutus taisi olla Popstars. Kulttuuriteollisuuden hengessä ohjelma teollisesti tuotti lauluryhmiä todistaen sen, että sävelessä pysyvät ihmiset eivät välttämättä löydä yhteistä säveltä. Gimmelin neljäs jäsen Jonna irtautui kokoonpanosta jo alkumetreillä, mikä lopulta olikin vain lopun alkua. Jonnasta tuli ensimmäinen suomalainen R&B-artisti, joka ensin lauloi ei heru ja myöhemmin lii-kullii-kullii-kullii-ku.

Popstarsista sai alkunsa myös yksi suomalaisen poprockin viime vuosikymmenen voimavaroista. PMMP:n naiset tapasivat toisensa jonottaessaan ohjelman koelauluihin, molemmat tosin putosivat kilpailusta ennen aikojaan. Tätä voidaan tavallaan pitää ohjelman suurimpana saavutuksena. Muovisista lähtökohdista huolimatta PMMP kehittyi kesähitistä kestohitiksi, rusketusraidoista oikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toki auringon uv-säteilyn vaikutukset kysymyksiä yhä herättävätkin.

Siinä missä PMMP vahvistui, jatkoi Gimmel hajoamisprosessiaan. Monikulttuurisuutta edustanut Ushma tajusi, ettei osaa laulaa, ja vaihtoi lipsyncin teatterikorkeakouluun. Jenni Vartiainen tajusi, että osaa homman liiankin hyvin, ja laulaa nykyään lesboista, diskoista ja Turun saaristosta. Cosmopolitanin kanteakin koristanut nainen on glitteristä peseydyttään päättänyt, että hänen kohdallaan Photoshop ei laula. Samaan hengenvetoon voisi vaatia, että Vartiaisen musiikkia ei enää masteroida ja oikeastaan ne keikkojen miksaamisetkin saa jättää sikseen.

Autotunen aikakaudella musiikin aitous on erittäin kyseenalaista. Hyvänä mittarina voidaan pitää artistin kykyä esittää omaa tuotantoaa livenä, ilman taustanauhaa. Kyvyttömyys tähän kielii koneellisen avustuksen liiallisesta käytöstä. Moni artisti (kuten Madonna) väittää taustanauhojen funktioksi vaikeiden koreografioiden ja siedettävän laulamisen yhdistämisen. Hengästynyt megatähti ei varmasti sisäistä ääntään löydä, mutta Britney Spearsin kaltainen lavalla hyllyminen tuskin hikipisaroita tuottaa.

Suhtaudun näyttelijöiden yrityksiin tuottaa uskottavaa musiikkia erittäin varautuneesti. Irina Björklund soittakoot sahaansa, Olavi Uusivirta taitaa olla jonkin sortin rajatapaus (teki musiikkia ennen elokuvia). Eniten vaivaa Aleksi Sariolan eli Illin sekoilut musiikin ihmeellisessä maailmassa. Nykyään miestä kuullaan radiosoitossa Brädin kappaleen Mä tarjoon tahdissa. En vieläkään osaa päättää, osaako Sariola laulaa vai tuottaja säätää. Tälläistä kesähittiä sietäisi kuulla, rusketusraitoja unohtamatta.

Tieteellisiä havaintoja

Terassikausi on alkanut, vaikka varjossa elohopea kutittelee hädin tuskin kymmentä. Ulkoilmassa alkoholisoitumisesta on tehty keittiöpsykologian kaltaista pseudotiedettä, jossa tutkaillaan auringon kulkukaavioita sekä juomien ja jään suhdetta. Jos täytyy valita oluen ja siiderin välillä, otan lonkeron. En taida olla ainoa, sillä utuisen harmaa menovesi on vuosikausia ollut Alkon myydyin tuote.

“Vuodesta toiseen suosionsa pitävällä juomalla on erittäin lojaali, merkkitietoinen käyttäjäkunta”, kertoo Hartwallin sivusto Cool Grape lonkerosta. Käymisteitse valmistettu pissa ei nimestään huolimatta maistu rypäleeltä ja uppoaa varsinkin pissiksille. Tätä kirjoittaessa kuulin vastapäisen talon pihalta riemunkiljahduksia. Teini-ikäinen naapurintyttö siellä kavereineen, rööki huulessa ja lonkero kädessä, korkkasi vappuaaton alkaneeksi.

Äitini ihmetteli näiden nykynuorten tyylitajua. Miksi kaikilla tytöillä on liikaa meikkiä, luonnottoman mustaksi värjätty valtava hiuspehko sekä Kiina Trikoosta (niin se mainoksessakin lausutaan) hankittu musta tekonahkatakki ja legginsit? Ihminen on ymmärtääkseni tieteellisessä mielessä laumaeläin, mutta goottihuoralta näyttäminen on käsittämätön tapa löytää yhteenkuuluvuutta.

Ginan kaltainen muovisuus on pakko yhdistää myös original lonkeroon, ainakin jos katukuvaan ja lehtiin ilmestyneisiin mainoksiin on uskominen. Vahamuseosta karanneet nuoret aikuiset matkalla latotansseihin, peltotietä tarpoen lonkeron maku mielessä. Mainoksen slogan “Suomen kesä aidoimmillaan” ja mannekiinien tyhjät katseet eivät voisi olla ristiriitaisempia.

Ristiriitaisiin tunnelmiin päättyi myös eilinen lounaani helsinkiläisessä ravintolassa. Olin yksin syömässä, joten halusin hoitaa asiani mahdollisimman nopeasti. Onneksi tarjoilijoita oli paljon liikenteessä ja ruoka saapui pöydälle ennätyksellisen nopeasti. Aterian jälkeisen kahvin hörpittyäni sain jostain syystä päähäni ajatuksen maksaa jenkkityyliin: jätin rahat pöydälle ja lähdin. Kukaan ei perääni huudellut, enkä (ainakaan vielä) ole saanut puhelua poliisilaitokselta.

Mieltäni jäi vaivaamaan kaksi kysymystä: onko pöytään maksaminen maassamme hyväksyttävää, ja maksoinkohan nyt ihan varmasti tarpeeksi? Ymmärrän tippaamisen merkkinä hyvästä palvelusta, mutta monessa maassa siitä on muodostunut enemmänkin vakituinen tapa, koska tarjoilijoiden palkat suureksi osaksi muodostuvat tipeistä. Järjettömintä onkin, että joissain maissa tippi lisätään automaattisesti laskuun. Pitääkö huonoa palvelua saaneen ruveta tinkimään laskusta?

Asiakastyytyväisyyttä koeteltiin lentoliikenteen ja savupilven taistossa, nyt vuorostaan asiakkaat taistelevat saadakseen korvauksia kärsimyksistään. Useamman päivän bussimatka halki keväisen Euroopan kuulostaa kyllä kovin ikävältä. Taivaallisten ongelmien myötä luottamus maalliseen liikenteeseen pitäisi olla luja, sen sijaan VR jatkaa tragikoomisen kärsimysnäytelmänsä esityksiä. Tietokoneet jumissa, vaihteet rikki, junat savuaa, vaunut tippuu, liikaa lunta ja liian vähän rahaa. Eihän rautateillä ole kuljettu kuin vasta muutama vuosisata.

Positiivisia yllätyksiä voi sekavassa junaliikenteessä kuitenkin tulla vastaan. Kohdalleni osui uusi lähijuna, joka vaikutti siirtymiseltä täysin uudelle vuosituhannelle. Sisätilat olivat avaria, valoisia ja siistejä. Penkeissä oli käytetty nahkaa ja ikkunoiden kohdalla oli pienet pöydät. Odotin pitkään, että käytävälle ilmestyisi kuumia pyyhkeitä tarjoilevaa henkilökuntaa.

Liikkuessaan uusi juna piti outoa ääntä, joka muistutti keuhkosyöpäpotilaan viimeisiä korahduksia. Asemalle saapuessaan auki olevien ovien hälytysääni oli kuin kammiovärinää ilmoittavan sydänmonitorin tiheä piippaus. Ovien suljeuduttua piippaus muuttui tasaiseksi ja pitkäksi – sydän pysähtyi, ja matka jatkui. Junatiedettä parhaimmillaan.