Pixeli

Napinaa

“Vanhuus on tila, jossa ihmisen ruumilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä. Se johtaa lopulta kuolemaan. Vanhenemiseen liittyy solujen rappeutuminen ja jossain vaiheessa jopa suoranainen itsetuho.”

Melkoista tykitystä, tuumin minä.
Olen aikaisemmin ajatellut “ikäkriisin” olevan vain jonkinlainen huijausteoria estrogeenikansan propagandalehtisissä. Jonkinlainen tekosyy yli 35-vuotiaille ostaa toinen toistaan mauttomampia printtipaitoja nuorekkuuden nimissä.
Olen rappeutuva parikymppinen matkalla kohti “suoranaista itsetuhoa”. Tilanne vaatii katsausta elämän eri kokemuksiin sekä muistoihin. Nyt jos koskaan tulisi nostaa nostalgia-kortit pöydälle – all in. Vielä kun voin.

Sanonta kuuluu naisen olevan kauneimmillaan 17-vuotiaana tai raskaana. Ensinnäkin 17-vuotiskauneuteni on jo karissut ja lapset eivät kuulu suunnitelmiin – ei minulla ole aikaa, taitoa saatika mielenkiintoa jälkikasvun hankkimiseen tämän suoranaisen itsetuhon keskellä. Mitä taas nostalgiaan tulee, niin en ole siltikään tarpeeksi vanha, jotta minulla olisi varaa pelata kyseisiä kortteja. En ottaisi itseäni vakavasti.

Minulla on selkäkipuja. En pärjää ilman kunnon yöunia ja alkoholin käytön kanssa olen palaamassa alkuasetelmiin – halvaksi tulee humalahakuisen tilan haltuunotto. Aineenvaihduntani on alkanut katalasti muuttua siihen ikävään suuntaan – pylly hyllyy jo peräti yhden mansikkapirtelön jälkeen. Olen elänyt kaksi lamaa. Ostan kaupasta tuotteita kilohinnan perusteella. Maksan laskuja.
Voi paska – saan myös ilmaista itseäni kirosanoilla.

Minusta on tullut vanha.
Mitäs nyt sitten?

Perjantai 13

Vaikkakaan minusta ei aina välttämättä saa sellaista kuvaa, että olisin täysin kiinni tässä maailmassa, niin kuulun siihen kyyniseen ja harmaaseen ihmisjoukkioon jotka eivät usko että perjantai ja 13. olisivat minkäänlainen tavallisuuden poikkeamaa ja helvetin portteja raotteleva kombinaatio. Minä hätkähdän ainoastaan sellaisia päiviä kuten 4.8 ja muut sen sellaiset hammaslääkäriaikapäivämääriltä kuulostavat yhdistelmät.

Tänään asiaa ajatelleena päätin ehostautua naisena ja irtautua säärieni suloisesti kutittelevasta orastavasta sängestä. Teroitin viidakkoveitset, viritin Radio Helsingin luomaan tunnelmaa ja otin haasteen vastaan. Satumainen tunnelma koki kuoleman hetkeä myöhemmin kun mietin elämän suuria mysteerejä samppoot silmillä, haava jalassa ja Pepe Willbergin avautuessa radiossa kappaleella “Elämältä kaiken sain”.
Tarinan opetus aukeaa kaikille dokumenttiohjelmien aatelin – 4D:n kautta nimellä: “Naisen oikeus karvoihin”, sillä en suostu yhdistämään päivän tragediaani minkäänlaisiin harhaisten ihmisten typeriin uskomuksiin.

Oli miten oli, mutta tapaturma-altista ja viihteellistä viikonloppua kullekin säädylle, Norska lähtee nyt valtaamaan Helsingin sykkivää metropolia.

Anarkiaa!!!!!!

Päätin harjoittaa tällaista yhteishenkeä nostattavaa runotarjoilua jokaisen pixeliläisen elämään tänä tummanpuhuvana torstai-iltana. Kokekaa hetki vapautta, kapinaa, uhmaa, kaaosta ja kulttuuria Tuula Korolaisen sieluntuotoksen parissa.
Hyvät naiset, herrat ja hermafrodiitit:

Pikkuhiiren uhkaus

Enää en syö kauranjyvää!
Yök! Ei koskaan mitään hyvää!

Minä karkaan, hyppään pilvelle
tai rakennan ihmisen hissin,
ja sieltä sitten pilvien läpi
äidin niskaan pissin.

Jos en saa herkkuja makeita,
alkaa sataa papanarakeita!

Sadventures

Koin hetki sitten elämää suurempaa yhteyttä erääseen lapsuudestani tuttuun yhteiskuntakriittiseen vandaaliin. Tarkemmin sanottuna Peppi ajatteli usein olleensa sorrettu pitkien tossujensa kuluttaja, sillä hänellä ei ollut koskaan mahdollisuuksia lomailla. Vain koululaiset tai työllistetyt saivat kaikenmaailman lomia. Ja Peppi Pitkätossu ei kouluissa käynyt, joten tappio vapaapäivien suhteen oli taattu.

Ajatus lomailusta tuntuu tosin ahneelta kun olen itse saavuttamassa pepinomaisia mittasuhteita opiskelujeni suhteen. Periaatteessa minun ei tarvitsisi enää kävellä koulujen ovista sisälle. Silti minullakin oli hiihtoloma. Ihka oikea loma.

Käytin viikon Etelä-Suomen sisäiseen maakuntamatkailuun sekä satunnaiseen liehakointiin. Koin vallankumouksellisia hetkiä Hyvinkään metropolin sykkeessä. Nautin lama-ajan pienistä iloista matkustamalla Riihimäelle – Suomen kauniin pääsiäiskaupungin katveeseen, vain hintaan 2,30€! Karkeloin liikennevaloista vapaalla Rajamäellä niin, että kylänraitilla kaikui! Söin makaronilaatikkoa, koin vuoden -91 Opel Kadettin avointen ikkunoiden kautta puhaltelevia pohjoismaalaisia tuulia! Elin vähän!

Huomenna kun palaan takaisin viiden viikkotunnin harmaaseen arkeen, muistelen vielä päiviä elämyksien syleilemää hiihtolomaani. Ainakin ensi lomaan asti. Ja huolimatta siitä ettei kulunut viikko eronnut millään tapaa tavallisista viikoistani, niin haluan kiittää kaikkia siihen osallistuneita tasapuolisesti.

Lopuksi palaan vielä takaisin Peppiin. Nimittäin hänellä ei ehkä ollut lomia saatika työpaikkaa tai opinahjon säätelemää elämää, mutta hän oli melko varakas yhdeksänvuotiaaksi. Mikäli hänellä olisi ollut lomia, niin en epäile etteikö hän olisi irtisanonut itseään oravanpyörästä varaamalla vaikkapa lentolipun jonnekin päin Aasiaa, Amerikkaa, Afrikkaa tai Australiaa. En tiedä koska seuraava lomani on, mutta annan oikein mielelläni tilinumeroni, mikäli tunnette tarvetta osoittaa nykyajan keinoin lähimmäisen rakkauttanne.

Sivistynyt ja halpa

Lauantai-iltana monet minun ikäluokkaani mahdutettavat hiilen kiertoon perustuvat kädelliset elämänmuodot olisivat muualla kuin minä. Minä olen kotona. Tai oikeammin siellä missä elän niin kauan kun en aio maksaa laskujani, pestä pyykkejäni tai opetella tekemään ruokaa. Miksi minä sitten olen täällä, minne minun nimelläni kirjatut postit (mm. tiliote) saapuvat?

Noh, minä olen katsokaas köyhä – ja sivistynyt.

Miksi lähteä viikonloppuna etanolinhuuruisten ystäviesi kanssa rappiolle kun voit toteuttaa taiteellista minääsi  kirjallisessa muodossa hörpiskellen hieman sitä halpaa punaviiniä johon käytit eilen viimeiset rahasi? Kuunnella hieman kikkelijazzia ja tuntea miten pieni  ja intellektuelli kulttuuripersoona sisälläsi kasvaa kuin Nina Mikkosen puheripuli? Heureka. Minä olen päättänyt kokea tämän kaiken vain hintaan 6,70!

Tosiasia kuitenkin on, että pian olen mitä todennäköisimmin töissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että minun ja Gato Negro Cabernet Souvignonin keskitäyteläinen ja hennon herukkainen yhteistyö jää vähemmälle (mikäli minulla on varaa johonkin muuhun). Siihen asti: nautin vielä kun voin.