Hammaslääkärini taisi olla vahingoniloinen löydettyään aluillaan olevan reiän takahampaastani, tietenkin heti saarnattuaan hammasharjan ja langan käyttämisestä kaksi kertaa päivässä. Mätänevän purukaluston pelossa olenkin nyt aktiivisesti huolehtinut hygienasta uudella sähköisellä harjalla, joka kertoo jos painan liikaa (ikävää sinänsä kuulla olevansa ylipainoinen, varsinkin suuhun työnnettävän laitteen suusta).

Paino-ongelmista viestii myös Wii Fit, jonka ostin kuultuani tanssikilpailun voitosta ja sen palkintona olleen Nintendo Wiin omimisen jälkeen. Ystäväni sai (lue: pakotin vastaanottamaan) 200 euron arvoisen kellon, joka näyttää ajan viivoina. Kello on vieläkin pakkauksessaan.

Teknologian siivittämänä hampaiden perusteellisesta hinkkaamisesta on tullut pitkä operaatio, jonka aikana ehtii ajatella kaikkea joutavaa. Kuten sitä, että uusi hammastahna (pelottavasta päitä sekoittavasta mainoksesta tuttu Colgate Sensitive Multiprotection) maistuu ginille. Myös suuvedessä on ihmeen paljon alkoholia, ei kuulema kannata käyttää juuri ennen rattiin tarttumista.

Kun painoindeksiäni kommentoivasta hammasharjasta on akku loppumaisillaan, alkaa laite surisemaan, vilkuttamaan punaista valoa ja pitämään älänmölöä, joka kuulostaa hätälaskua tekevän lentokoneen varoitukselta. Saattaa tietty olla, että olen nauttinut liikaa hammastahnaa. Colgate, laittaa päät sekaisin.

Harvemmin innostun animaatiosarjoista, kesti useampi krapulapäivä kunnes tajusin Family Guyn hienouden. Comedy Centralin uutuus Ugly Americans oli kuitenkin rakkautta ensisekunneilla. Sarja on outo yhdistelmä kanavalta aiemmin nähtyä minisarjaa, 50-luvun sarjakuvia ja 90-luvun MTV:tä. Tai oikeastaan se on vain outo.

Ugly Americans sijoittuu nykypäivän New Yorkiin, jossa helvettiin pääsee liukuportailla ja mielikuvituksen synkimmät olennot ovat arkinen osa katukuvaa. Päähenkilö Mark Lilly on kaupungin integraatio-osaston työntekijä, jonka tavoite on saada otukset sopeutumaan yhteiskuntaan. Luonnollisesti Markin kämppis on zombie, työpari velho sekä esimies ja tyttöystävä demoneja. Sarjan ensimmäisiä jaksoja kannattaa etsiä YouTubesta.

Pixelin ulkoasu muuttui hieman. Fontit ovat nyt hieman suuremmat, ehkä eläkeläiset ovat uusi kohderyhmä. En tiedä miltä sivusto näyttää iPadilla, todennäköisesti paljon mediaseksikkäämmältä.

Suomalaisille viranomaisille alkoholi on aiheuttanut harmia kieltolaista lähtien. Veron ja viinan prosentteja, Alkon myymälärakennetta (tiskin takaa hyllyihin) sekä ruokakauppojen valikoimaa (keskiolut on kovaa kamaa) näpräämällä on saatu aikaan keitto, jota edes paatuneimmat puistokemistit eivät uskaltaisi nauttia. Tai ehkä näillä pakkasilla uskaltaisivat, ainakin ranskanleivän läpi.

Kylmiä ovat katseet, joita selkeästi alle 24-vuotiaan näköisenä viinakaupan kassalla saa. Näkevätkö myyjät nuoressa asiakkaassa rappion ainekset? Mihin se kokonaista viinitonkkaa tarvitsee? Onkohan sen ajokortti väärennetty? Ehkä se diilaa eteenpäin! Enhän minä muuten, mutta tuoreessa tutkimuksessa alkoholin reipas kohtuukäyttö vähensi sydänongelmien riskiä kolmanneksella. Olen päättänyt pelastaa Suomen nuoret sydänvaivoilta.

Tapakouluttajat ovat pitkään pitkänaamaisesti vertailleet meidän ja muiden juomiskulttuuria, ihaillen eteläeurooppalaista ruokaryyppäämistä sekä kohtuudessä pysymisen taitoa. Koska kaikki mitä Hesarissa ja MeNaisissa lukee on totta, olen ottanut tavaksi juoda punaviiniä päivällisen yhteydessä. Olen myös työtön, mies, ja mikä pahinta – suomalainen. Ei hyvä.

Sivistynyttä ruokajuomailua tai juomaruokailua rajoittaa myös televisiosta tullut dokumentti ruoan lisäaineiden haitoista. Viineihin muodostuvat ja lisättävät sulfiitit aiheuttavat allergioita. Enkä todellakaan usko jokapäiväisen reippaan alkoholinkäytön olevan terveellistä, vaikka sydän parempaan tahtiin pamppailisi.

Ja se tipaton tammikuu? Pulssi nousee monella jo pelkästä ajatuksesta. Tutkimuksen mukaan joka kahdeksas suomalainen pitää hanat kiinni hyvällä tai huonolla menestyksellä. Ehkä todistaakseen, että arki on tylsää myös selvin päin. Ja kun vuoden aloittaa kuntoilulla ja dieeteillä, vaikuttaa loppuvuosi paljon lohdullisemmalta. Olisipa taas joulu, kasa suklaata ja lasillinen mainiota punaviiniä. Ja tammikuussa alkaa taas terveellinen elämä.

Pekon naapurissa on käynnissä YT-neuvottelut. Kun yksi rakentaa tulevaisuuttaan, toisten menee remonttiin. Alkavat ne kuuluisat “uudet haasteet” joita ovat esim. se, että ei pahoinpitele johtokuntaa tai vahingossa lähetä ikävän suorasanaista jäähyväiskirjettä koko talon postituslistalle. Johtajien haaste on olla hymyilemättä väen vähentämisen jälkeen, kuten naapurini kirjoittamassa yritysjohtajan oppaassa mainitaan.

Itselleni haasteena on ollut pinollisen LP-levyjä muuttaminen digitaaliseen muotoon, joka kohta kaksi vuotta projektin aloittamisen jälkeen tulee vihdoin päätökseensä. Itse työhön kului kuukausi, jonka aikana olen oppinut vihaamaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin pöly. Vinyylien kanssa pelleilyä ei helpota puhdistamisesta syntyvä staattinen sähkö, joka liimaa pölyn lisäksi kaiken karvaisen.. karvan.. Äh, karvat ovat helvetistä.

Piinaavia hetkiä on ollut mahdollista kokea myös näin juhlapyhien kynnyksellä. Kaupat kiinni lauantaina ja tulevaisuus kiinni sunnuntain lottoarvonnassa. Kaikkialla jumalaton (ehheh) tungos, aivan kuin meneillään olisi joulukaaoksen kenraaliharjoitus. Mutta riittääkö neljä litraa maitoa sunnuntaihin asti? Jossain vaiheessa suurperheille olisi helpompaa hankkia oma lehmä.

Väenpaljoutta ahdistavampia ovat apteekit. Niin harvoin kuin ylipäätään joudun sellaisessa käymään, olen joka kerta valmiiksi kiusaantunut yli-innokkaiden farmaseuttiopiskelijoiden palvelualttiudesta. Lääkinnällisissä asioissa pitäisi todennäköisesti luottaa asiantuntijoihin, mutta en halua kasvotusten tehdä päätöstä kolmen vaihtoehtoisen peräpukamavoiteen välillä. Apteekissa kun on vaikea sanoa “oon täällä vaan katselemassa”.

Ja ei, minulla ei ole peräpukamia. Ei tosin ole sitä pariisilaistunnelmaakaan. Ehkä Pekolla on molemmat, kaikesta siitä kahviloissa istumisesta.

Katson oravaa luumupuussa. Se on ollut siellä koko päivän, enkä usko sen jaksavan syödä kaikkea tarjolla olevaa. Otus piilottaa hedelmiä aurinkovarjon rakenteisiin, josta ne tippuvat pöydän päälle. Tätä jatkuisi varmasti niin kauan kunnes pöytä näyttäisi torikauppiaan unelmalta, mutta talvi tulee ja pilaa oravan aikeet. Samalla pilaantuvat luumutkin, joiden säilöminen tuntuu olevan niin oravan kuin ihmisen ongelma. Luumuhilloa saisi kilokaupalla, mutta ei joulua ole tarpeeksi niin monelle tortulle.

Herkuttelun aika on muutenkin ohi, vaikka tämän tekstin kirjoittaminen alkoi suklaalevyn avaamisella. Ei sillä ettenkö jaksaisi kirjoittaa ilman suklaata, energiaa on ollut viime päivinä harvinaisen paljon ja välillä tuntuu siltä kuin jalat pian irtisanoisivat itsensä irti liian vähäisen käytön takia. Mässäily ja laiskottelu ovat osa pientä juhlaa, jossa alkoholisti ottaa viimeisen ryyppynsä, tupakoitsija viimeisen savukkeensa ja itseni kaltainen elämäntapajojo viimeisen palan suklaata ennen muutosta parempaan.

Viisi vuotta ja viisitoista kiloa sitten tein saman päätöksen. Silloin syynä oli terveys, nyt tavoitteet ovat täysin pinnallisia. Haluaisin väittää tavoittelevani mallimittoja itseni ja itsevarmuuteni takia, mutta taustalla ovat hyvin paljolti median kauneusihanteet. Televisiossa ja elokuvissa on vain kauniita ihmisiä, kyynel. Ja onhan sen uima-asun käyttäminen ilman ahdistavaa itsetietoisuutta tavoittelemisen arvoista.

Liikakilojen karistaminen oli huomattavasti helpompaa kuin luvassa oleva kehon kiinteyttäminen. Hommasta puuduttavaa tekee tulosten aikaansaamisen hitaus, jonka huomaa siitä että aloitin terveellisen elämän viime vuoden heinäkuussa, uudestaan lokakuussa, sitten taas joululoman jälkeen, vielä kerran toukokuussa ja tässä sitä ollaan.

Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, jonka takia muutama herkuttelupäivä muuttuu kuukausiksi. En ymmärrä ihmisiä jotka ostavat suklaapatukan, syövät siitä palan ja antavat loput muille. Ja se yksikin pala syödään murusina, kuin pieni jyrsijä konsanaan. Tällä kertaa terveellinen syöminen kaikessa ehdottomuudessaan saakoot toimia, mutta ryyppyreissut sosiaalisen elämän merkeissä tulevat todennäköisesti säilymään. Ehkä juon sitten kevytlonkeroa. Ja eihän muutama pala suklaata haittaa..

Perusteena pudotuksiin on nykypäivän tulevaisuuden toivojen huonot tulokset, noin keskiarvoltaan. Coopperin testissä ei enää juosta kolmea kilometriä, ennen ne vielä paskoivat kettinkiä siinä välissä. Mielessäni kuitenkin välähti epäilys päättelyketjun puutteellisuudesta: entä jos huono kuntoarvio ei ole syy, vaan seuraus. Ennen omaa palvelusta tuli kuultua, kerran jos toisenkin, että coopperista kannattaa hankkia huono tulos. Jalkapuoleksi tekeytyminen takaa pääsyn heikompien ryhmään, johon ei kohdisteta suuria fyysisiä odotuksia.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että heikko ei ole kunto vaan moraali? Nykypäivän nuoret kyllä juoksevat, tosin vasta silloin kun koulun käytävillä riehuu ammuskelija. Onneksi ammuskelijoita varten on armeija. Mutta minne pääsevät huonokuntoiset kouluammuskelijat?

Hyvää kuunneltavaa on ajautunut hiljaisten ääniaaltojen satamaan. Reginan kukoistavat tanssitahdit, E-Z Rollersien rento ysäribasari, Ane Brunin värisyttävän mainio masennus. Leffoista en tiedä, vaikka Oscar-ehdokkaita olisi katsottavana. Onneksi Lostin uusin tuotantokausi palaa juurilleen ja tekee torstain miltei jokaisen viikon kohokohdaksi (kertoo varmasti elämäni tylsyydestä jotain..)

Spotify vihdoin ja viimein sai sieluni enkä vieläkään tiedä mitä palvelulla oikein tekisin. Löytyy sieltä toki ilmaista musiikkia, voi kaivaa silmiä ja puhkoa tikulla vanhoja. Ongelmalliseksi muodostuu kuitenkin tottuminen iTunes Storeen ja 30 sekunnin näytteisiin. Kuka haluaa kuulla menneisyyden traumoja yhtään kauempaa? Ja ne maarajoitukset, levy-yhtiöt kiss my ass.. YouTuben rajoituksista puhumattakaan. Internet olkoon oma maansa.

Rytmistä siinä kait on kyse. Jalat ja suolisto ovat vain sattuneet valitsemaan saman päivän toiminnalleen. Vuorokausirytmiä pitäisi sekoittaa ihan vain piruuttaan. Sunnuntain ja maanantain välisen Oscar-gaalan valvominen vaatii veronsa, vaikka viime vuoden perusteella en ohjelmasta paljoa menettäisi toinen silmä suljettuna. Todennäköisesti shown käynnistyttyä vatsakin käynnistyy.

Tänään olisin voinut turhautua monesta asiasta, ja turhauduinkin. Universumin mystiset voimat toivat esiin pakkomielteen mööbleerata, vaikka en edes tiennyt mitä siirtäisin ja mihin. Kahden tunnin kalujumpan (ei sellaisen) lopputuloksena tv-taso ja nojatuoli vaihtoivat paikkaa keskenään.

Sen sijaan tarkoitukseni ei ollut muuttaa mitään kun vanhempieni luona yritin selata nettiä PC-vanhuksella (7 vuotta, on se jotain). Yhtäkkiä koneelle ilmestyy troijalainen, jota en yli vuosikymmenen gladiaattorikokemuksella kykene poistamaan. Tuholainen ei sinänsä edes tuhoa mitään, kunhan vain vilauttelee tekstejä ilmoituspalkissa (antivirussoftan mainoksia tietty). Rekisterin ja järjestelmähallinan satunnaisen puukottamisen jälkeen hautasin sotakirveeni ja luovutin. Kotiin päästyäni miltei halasin Macintoshiani.

Muutama tunti ennen gaalan alkamista istun “asioimassa” ja luen Imagen artikkelia “suuresta hädästä”. Vessaa vetäessäni saan sen tukkoon. Mieleeni pulpahtaa moni asia, enimmäkseen ironia, sekä syvä kaipuu lenkkipolulle.

Mutta se julkinen liikenne! Näköjään siitä on tullut elämäni. Erään lenkkiretken paluumatkalla salakuuntelin bussin etuosassa istuvia teinityttöjä. Päättelin matkustajien olevan kännissä, kunnes tajusin kuulevani suomea ja venäjää sekaisin. Toisen tytön poistuttua keskuudestamme (ei sillä tavalla), nousi seuraavalta pysäkiltä joukko suomenruotsalaisia nuoria. Det var vittu kiva juttu det när jag tryckte skaffa lappari och den vitun idiootti kassa valde se mina paperit ja niin edespäin. Jos et kuulosta känniläiseltä, haluaisit.

Itse harvoin kuulostan mediaseksikkäältä edes suomeksi, joten puhelinvastaajaviestin äänittäminen kolmella kielellä on osoittautunut hyvinkin haastavaksi. Helsingforsss, Helsingfurschhh, Helsinngngngnnnnngh.. änhg. *beep* Haluaisin opetella uskottavan jenkkiaksentin, mieluiten itärannikon, news anchor accent you know. Sen avulla voisin kuulostaa neutraalilta ja näsäviisaalta samassa paketissa.

Tämän viikon erehdys oli Oren Lavien albumin ostaminen vain yhden musiikkivideon perusteella, sillä loput kappaleista kuulostavat ylimielisellä ranskalaisaksentilla hönkimiseltä. L’échouer épique. Onneksi Daft Punk ja Justice ovat tyytyneet muiden tekemiin vokaaleihin, ja muistakaa että MGMT on ihku. Ja peskää hampaanne, ihan oikeesti. Aamun junassa on muitakin ihmisiä. *pling*

Tuttuun tapaan jatkoin löysäilyä loman loppuun asti. Logiikkani mukaan lomalla ei pitäisi välittää siitä mitä syö ja miten liikkuu, joten ruotsinlaivan buffetissa sai olla koko rahan edestä. Raha voi toki toimia motivaattorina suuntaan jos toiseenkin, kuten Jarin jumppakerho yrittää todistaa. Ei se mitään, sillä löysäily loppuu nyt.

Mutta.. flunssa iski ja kurkku tulehtui. Olisi sairasta lähteä ulos lenkille tässä olotilassa. Paluu ulkomaailmaan tämän ylipäätään aiheutti. Ja niin, se syöminen. Kuka haluaisi olla sekä nälkäinen että pahoinvoiva? Ei nyt mene nallekarkit tasan, mä vaan sanon.

Sisätiloissa nähtyä

Sisätiloihin lukittautuneen apuun rientää moderni teknologia ja tietoyhteiskunnan infrastruktuuri. Toisin sanoen koneellani on vino pino tavaraa katsottavana. Suosittelen Tobyn löytämää Religulous -dokumenttia. Vastapainoksi kannattaa vilkaista Scary Moviesta tutun bimbon tähdittämä The House Bunny.

Melkon paljon näkyvyyttä saanut TCCOBB oli masentava ja pitkä, vain 14 minuuttia alle 3 tunnin. Ne vajaat minuutit voi käyttää heräämiseen. Vicky Christina Barcelona osoittautui ehdaksi Woody Allenin tuotokseksi, käsittelee tuttuun tapaan hankalaa rakkautta. Ghost Town oli “ihan kiva”, Ricky Gervais vaikutti väsyneeltä. Kuten minäkin.