Pixeli

Tipattoman tammikuun alkaessa huomasin, että yllättävän monen tv-sarjan sponsori Suomessa kuuluu Alkon valikoimaan. Sarjamurhaajaa jahdataan punaviiniä maistellen, täydellisten naisten epätäydelliseen elämään lohtua tuo kermalikööri. Tietääkseni joillain on tapana seurata piirrettyjä pilvessä, tai niin ne ainakin käsikirjoitetaan.

Suomalaisille viranomaisille alkoholi on aiheuttanut harmia kieltolaista lähtien. Veron ja viinan prosentteja, Alkon myymälärakennetta (tiskin takaa hyllyihin) sekä ruokakauppojen valikoimaa (keskiolut on kovaa kamaa) näpräämällä on saatu aikaan keitto, jota edes paatuneimmat puistokemistit eivät uskaltaisi nauttia. Tai ehkä näillä pakkasilla uskaltaisivat, ainakin ranskanleivän läpi.

Kylmiä ovat katseet, joita selkeästi alle 24-vuotiaan näköisenä viinakaupan kassalla saa. Näkevätkö myyjät nuoressa asiakkaassa rappion ainekset? Mihin se kokonaista viinitonkkaa tarvitsee? Onkohan sen ajokortti väärennetty? Ehkä se diilaa eteenpäin! Enhän minä muuten, mutta tuoreessa tutkimuksessa alkoholin reipas kohtuukäyttö vähensi sydänongelmien riskiä kolmanneksella. Olen päättänyt pelastaa Suomen nuoret sydänvaivoilta.

Tapakouluttajat ovat pitkään pitkänaamaisesti vertailleet meidän ja muiden juomiskulttuuria, ihaillen eteläeurooppalaista ruokaryyppäämistä sekä kohtuudessä pysymisen taitoa. Koska kaikki mitä Hesarissa ja MeNaisissa lukee on totta, olen ottanut tavaksi juoda punaviiniä päivällisen yhteydessä. Olen myös työtön, mies, ja mikä pahinta – suomalainen. Ei hyvä.

Sivistynyttä ruokajuomailua tai juomaruokailua rajoittaa myös televisiosta tullut dokumentti ruoan lisäaineiden haitoista. Viineihin muodostuvat ja lisättävät sulfiitit aiheuttavat allergioita. Enkä todellakaan usko jokapäiväisen reippaan alkoholinkäytön olevan terveellistä, vaikka sydän parempaan tahtiin pamppailisi.

Ja se tipaton tammikuu? Pulssi nousee monella jo pelkästä ajatuksesta. Tutkimuksen mukaan joka kahdeksas suomalainen pitää hanat kiinni hyvällä tai huonolla menestyksellä. Ehkä todistaakseen, että arki on tylsää myös selvin päin. Ja kun vuoden aloittaa kuntoilulla ja dieeteillä, vaikuttaa loppuvuosi paljon lohdullisemmalta. Olisipa taas joulu, kasa suklaata ja lasillinen mainiota punaviiniä. Ja tammikuussa alkaa taas terveellinen elämä.

Kommentit (0) Aiheet elämä • terveys

Luin muutama viikko sitten jostain kodinrakentajille suunnatusta lehdestä opiskelijakämpän esittelyn. Täysin remontoitu kaksio ydinkeskustasta, asukkaana 16-vuotias lukiolainen Pekko. Hän nauttii kaupunginosan pariisilaistunnelmasta ja viettää aikaa lähikahvilassa kokeisiin lukien. Itse olisin myynyt munuaiseni pariisilaistunnelmasta tuossa iässä – hitto vie, myisin varmaan vieläkin. Tosielämän realiteet kuitenkin rajoittavat asumisen budjetin ja kaupattavien sisäelinten määrän.

Pekon naapurissa on käynnissä YT-neuvottelut. Kun yksi rakentaa tulevaisuuttaan, toisten menee remonttiin. Alkavat ne kuuluisat “uudet haasteet” joita ovat esim. se, että ei pahoinpitele johtokuntaa tai vahingossa lähetä ikävän suorasanaista jäähyväiskirjettä koko talon postituslistalle. Johtajien haaste on olla hymyilemättä väen vähentämisen jälkeen, kuten naapurini kirjoittamassa yritysjohtajan oppaassa mainitaan.

Itselleni haasteena on ollut pinollisen LP-levyjä muuttaminen digitaaliseen muotoon, joka kohta kaksi vuotta projektin aloittamisen jälkeen tulee vihdoin päätökseensä. Itse työhön kului kuukausi, jonka aikana olen oppinut vihaamaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin pöly. Vinyylien kanssa pelleilyä ei helpota puhdistamisesta syntyvä staattinen sähkö, joka liimaa pölyn lisäksi kaiken karvaisen.. karvan.. Äh, karvat ovat helvetistä.

Piinaavia hetkiä on ollut mahdollista kokea myös näin juhlapyhien kynnyksellä. Kaupat kiinni lauantaina ja tulevaisuus kiinni sunnuntain lottoarvonnassa. Kaikkialla jumalaton (ehheh) tungos, aivan kuin meneillään olisi joulukaaoksen kenraaliharjoitus. Mutta riittääkö neljä litraa maitoa sunnuntaihin asti? Jossain vaiheessa suurperheille olisi helpompaa hankkia oma lehmä.

Väenpaljoutta ahdistavampia ovat apteekit. Niin harvoin kuin ylipäätään joudun sellaisessa käymään, olen joka kerta valmiiksi kiusaantunut yli-innokkaiden farmaseuttiopiskelijoiden palvelualttiudesta. Lääkinnällisissä asioissa pitäisi todennäköisesti luottaa asiantuntijoihin, mutta en halua kasvotusten tehdä päätöstä kolmen vaihtoehtoisen peräpukamavoiteen välillä. Apteekissa kun on vaikea sanoa “oon täällä vaan katselemassa”.

Ja ei, minulla ei ole peräpukamia. Ei tosin ole sitä pariisilaistunnelmaakaan. Ehkä Pekolla on molemmat, kaikesta siitä kahviloissa istumisesta.

Kommentit (0) Aiheet elämä • terveys • työ

Katson oravaa luumupuussa. Se on ollut siellä koko päivän, enkä usko sen jaksavan syödä kaikkea tarjolla olevaa. Otus piilottaa hedelmiä aurinkovarjon rakenteisiin, josta ne tippuvat pöydän päälle. Tätä jatkuisi varmasti niin kauan kunnes pöytä näyttäisi torikauppiaan unelmalta, mutta talvi tulee ja pilaa oravan aikeet. Samalla pilaantuvat luumutkin, joiden säilöminen tuntuu olevan niin oravan kuin ihmisen ongelma. Luumuhilloa saisi kilokaupalla, mutta ei joulua ole tarpeeksi niin monelle tortulle.

Herkuttelun aika on muutenkin ohi, vaikka tämän tekstin kirjoittaminen alkoi suklaalevyn avaamisella. Ei sillä ettenkö jaksaisi kirjoittaa ilman suklaata, energiaa on ollut viime päivinä harvinaisen paljon ja välillä tuntuu siltä kuin jalat pian irtisanoisivat itsensä irti liian vähäisen käytön takia. Mässäily ja laiskottelu ovat osa pientä juhlaa, jossa alkoholisti ottaa viimeisen ryyppynsä, tupakoitsija viimeisen savukkeensa ja itseni kaltainen elämäntapajojo viimeisen palan suklaata ennen muutosta parempaan.

Viisi vuotta ja viisitoista kiloa sitten tein saman päätöksen. Silloin syynä oli terveys, nyt tavoitteet ovat täysin pinnallisia. Haluaisin väittää tavoittelevani mallimittoja itseni ja itsevarmuuteni takia, mutta taustalla ovat hyvin paljolti median kauneusihanteet. Televisiossa ja elokuvissa on vain kauniita ihmisiä, kyynel. Ja onhan sen uima-asun käyttäminen ilman ahdistavaa itsetietoisuutta tavoittelemisen arvoista.

Liikakilojen karistaminen oli huomattavasti helpompaa kuin luvassa oleva kehon kiinteyttäminen. Hommasta puuduttavaa tekee tulosten aikaansaamisen hitaus, jonka huomaa siitä että aloitin terveellisen elämän viime vuoden heinäkuussa, uudestaan lokakuussa, sitten taas joululoman jälkeen, vielä kerran toukokuussa ja tässä sitä ollaan.

Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, jonka takia muutama herkuttelupäivä muuttuu kuukausiksi. En ymmärrä ihmisiä jotka ostavat suklaapatukan, syövät siitä palan ja antavat loput muille. Ja se yksikin pala syödään murusina, kuin pieni jyrsijä konsanaan. Tällä kertaa terveellinen syöminen kaikessa ehdottomuudessaan saakoot toimia, mutta ryyppyreissut sosiaalisen elämän merkeissä tulevat todennäköisesti säilymään. Ehkä juon sitten kevytlonkeroa. Ja eihän muutama pala suklaata haittaa..

Kommentit (0) Aiheet elämä • ruoka • terveys

Vatsa toimii ja lenkkeily jatkuu. Ketä edes kiinnostaa vatsani toiminta? Dear Ekiä ehkä, joten lupaan tulevaisuudessakin puhua kehoni toiminnoista. Anyhoo, tässä viimeksi loskaa polkiessani rupesin miettimään kuumaa keskustelua Suomen puolustusvoimista. Ovat suurin kuntokoulu, mutta eivät olekaan, ja nyt siellä laihdutetaan kilpaa. Lähitulevaisuuden kutsunnoissa lynkataan paksuimmat pois, hyväkuntoisia kun on helpompi kuntouttaa.

Perusteena pudotuksiin on nykypäivän tulevaisuuden toivojen huonot tulokset, noin keskiarvoltaan. Coopperin testissä ei enää juosta kolmea kilometriä, ennen ne vielä paskoivat kettinkiä siinä välissä. Mielessäni kuitenkin välähti epäilys päättelyketjun puutteellisuudesta: entä jos huono kuntoarvio ei ole syy, vaan seuraus. Ennen omaa palvelusta tuli kuultua, kerran jos toisenkin, että coopperista kannattaa hankkia huono tulos. Jalkapuoleksi tekeytyminen takaa pääsyn heikompien ryhmään, johon ei kohdisteta suuria fyysisiä odotuksia.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että heikko ei ole kunto vaan moraali? Nykypäivän nuoret kyllä juoksevat, tosin vasta silloin kun koulun käytävillä riehuu ammuskelija. Onneksi ammuskelijoita varten on armeija. Mutta minne pääsevät huonokuntoiset kouluammuskelijat?

Hyvää kuunneltavaa on ajautunut hiljaisten ääniaaltojen satamaan. Reginan kukoistavat tanssitahdit, E-Z Rollersien rento ysäribasari, Ane Brunin värisyttävän mainio masennus. Leffoista en tiedä, vaikka Oscar-ehdokkaita olisi katsottavana. Onneksi Lostin uusin tuotantokausi palaa juurilleen ja tekee torstain miltei jokaisen viikon kohokohdaksi (kertoo varmasti elämäni tylsyydestä jotain..)

Spotify vihdoin ja viimein sai sieluni enkä vieläkään tiedä mitä palvelulla oikein tekisin. Löytyy sieltä toki ilmaista musiikkia, voi kaivaa silmiä ja puhkoa tikulla vanhoja. Ongelmalliseksi muodostuu kuitenkin tottuminen iTunes Storeen ja 30 sekunnin näytteisiin. Kuka haluaa kuulla menneisyyden traumoja yhtään kauempaa? Ja ne maarajoitukset, levy-yhtiöt kiss my ass.. YouTuben rajoituksista puhumattakaan. Internet olkoon oma maansa.

Kommentit (0) Aiheet media • musiikki • terveys

Kerron jotain mitä et varmastikaan halua tietää. Olen löytänyt riukujen riemun, tilapäisen vessan taidon. Säännöllisen epäsäännöllinen lenkkeilyharrastukseni on ollut alusta alkaen vatsan kanssa taistelemista, niin ulkoa kuin sisältä. Jossain vaiheessa lenkkipolulle lähtö alkoi muistuttamaan koiran ulkoiluttamista (ja se koira olen minä). “Activia auttaa!”, huudahtaa Paula Koivuniemi takarivistä. No ei se nyt vaan auta.

Rytmistä siinä kait on kyse. Jalat ja suolisto ovat vain sattuneet valitsemaan saman päivän toiminnalleen. Vuorokausirytmiä pitäisi sekoittaa ihan vain piruuttaan. Sunnuntain ja maanantain välisen Oscar-gaalan valvominen vaatii veronsa, vaikka viime vuoden perusteella en ohjelmasta paljoa menettäisi toinen silmä suljettuna. Todennäköisesti shown käynnistyttyä vatsakin käynnistyy.

Tänään olisin voinut turhautua monesta asiasta, ja turhauduinkin. Universumin mystiset voimat toivat esiin pakkomielteen mööbleerata, vaikka en edes tiennyt mitä siirtäisin ja mihin. Kahden tunnin kalujumpan (ei sellaisen) lopputuloksena tv-taso ja nojatuoli vaihtoivat paikkaa keskenään.

Sen sijaan tarkoitukseni ei ollut muuttaa mitään kun vanhempieni luona yritin selata nettiä PC-vanhuksella (7 vuotta, on se jotain). Yhtäkkiä koneelle ilmestyy troijalainen, jota en yli vuosikymmenen gladiaattorikokemuksella kykene poistamaan. Tuholainen ei sinänsä edes tuhoa mitään, kunhan vain vilauttelee tekstejä ilmoituspalkissa (antivirussoftan mainoksia tietty). Rekisterin ja järjestelmähallinan satunnaisen puukottamisen jälkeen hautasin sotakirveeni ja luovutin. Kotiin päästyäni miltei halasin Macintoshiani.

Muutama tunti ennen gaalan alkamista istun “asioimassa” ja luen Imagen artikkelia “suuresta hädästä”. Vessaa vetäessäni saan sen tukkoon. Mieleeni pulpahtaa moni asia, enimmäkseen ironia, sekä syvä kaipuu lenkkipolulle.

Kommentit (0) Aiheet elämä • sitä & tätä • terveys