Pixeli

Olemisen sietämätön raskaus

Katson oravaa luumupuussa. Se on ollut siellä koko päivän, enkä usko sen jaksavan syödä kaikkea tarjolla olevaa. Otus piilottaa hedelmiä aurinkovarjon rakenteisiin, josta ne tippuvat pöydän päälle. Tätä jatkuisi varmasti niin kauan kunnes pöytä näyttäisi torikauppiaan unelmalta, mutta talvi tulee ja pilaa oravan aikeet. Samalla pilaantuvat luumutkin, joiden säilöminen tuntuu olevan niin oravan kuin ihmisen ongelma. Luumuhilloa saisi kilokaupalla, mutta ei joulua ole tarpeeksi niin monelle tortulle.
Herkuttelun aika on muutenkin ohi, vaikka tämä teksti alkoi suklaalevyn avaamisella. Ei sillä ettenkö jaksaisi kirjoittaa ilman suklaata, energiaa on ollut viime päivinä harvinaisen paljon ja välillä tuntuu siltä kuin jalat pian irtisanoisivat itsensä irti liian vähäisen käytön takia. Mässäily ja laiskottelu ovat osa pientä juhlaa, jossa alkoholisti ottaa viimeisen ryyppynsä, tupakoitsija viimeisen savukkeensa ja itseni kaltainen elämäntapajojo viimeisen palan suklaata ennen muutosta parempaan.
Viisi vuotta ja kaksikymmentä kiloa sitten tein saman päätöksen. Silloin syynä oli terveys, nyt tavoitteet ovat täysin pinnallisia. Haluaisin väittää tavoittelevani mallimittoja itseni ja itsevarmuuteni takia, mutta taustalla ovat hyvin paljolti median kauneusihanteet. Televisiossa ja elokuvissa on vain kauniita ihmisiä.. ja onhan sen uima-asun käyttäminen ilman ahdistavaa itsetietoisuutta tavoittelemisen arvoista.
Liikakilojen karistaminen oli huomattavasti helpompaa kuin luvassa oleva kehon kiinteyttäminen. Hommasta puuduttavaa tekee tulosten aikaansaamisen hitaus, jonka huomaa siitä että aloitin terveellisen elämän viime vuoden heinäkuussa, uudestaan lokakuussa, sitten taas joululoman jälkeen, vielä kerran toukokuussa ja tässä sitä ollaan.
Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, jonka takia muutama herkuttelupäivä muuttuu kuukausiksi. En ymmärrä ihmisiä jotka ostavat suklaapatukan, syövät siitä palan ja antavat loput muille. Ja se yksikin pala syödään murusina, kuin pieni jyrsijä konsanaan. Tällä kertaa terveellinen syöminen kaikessa ehdottomuudessaan saakoot toimia, mutta ryyppyreissut sosiaalisen elämän merkeissä tulevat todennäköisesti säilymään. Ehkä juon sitten kevytlonkeroa. Ja eihän muutama suolapähkinä voi pahaakaan tehdä..

Katson oravaa luumupuussa. Se on ollut siellä koko päivän, enkä usko sen jaksavan syödä kaikkea tarjolla olevaa. Otus piilottaa hedelmiä aurinkovarjon rakenteisiin, josta ne tippuvat pöydän päälle. Tätä jatkuisi varmasti niin kauan kunnes pöytä näyttäisi torikauppiaan unelmalta, mutta talvi tulee ja pilaa oravan aikeet. Samalla pilaantuvat luumutkin, joiden säilöminen tuntuu olevan niin oravan kuin ihmisen ongelma. Luumuhilloa saisi kilokaupalla, mutta ei joulua ole tarpeeksi niin monelle tortulle.

Herkuttelun aika on muutenkin ohi, vaikka tämän tekstin kirjoittaminen alkoi suklaalevyn avaamisella. Ei sillä ettenkö jaksaisi kirjoittaa ilman suklaata, energiaa on ollut viime päivinä harvinaisen paljon ja välillä tuntuu siltä kuin jalat pian irtisanoisivat itsensä irti liian vähäisen käytön takia. Mässäily ja laiskottelu ovat osa pientä juhlaa, jossa alkoholisti ottaa viimeisen ryyppynsä, tupakoitsija viimeisen savukkeensa ja itseni kaltainen elämäntapajojo viimeisen palan suklaata ennen muutosta parempaan.

Viisi vuotta ja viisitoista kiloa sitten tein saman päätöksen. Silloin syynä oli terveys, nyt tavoitteet ovat täysin pinnallisia. Haluaisin väittää tavoittelevani mallimittoja itseni ja itsevarmuuteni takia, mutta taustalla ovat hyvin paljolti median kauneusihanteet. Televisiossa ja elokuvissa on vain kauniita ihmisiä, kyynel. Ja onhan sen uima-asun käyttäminen ilman ahdistavaa itsetietoisuutta tavoittelemisen arvoista.

Liikakilojen karistaminen oli huomattavasti helpompaa kuin luvassa oleva kehon kiinteyttäminen. Hommasta puuduttavaa tekee tulosten aikaansaamisen hitaus, jonka huomaa siitä että aloitin terveellisen elämän viime vuoden heinäkuussa, uudestaan lokakuussa, sitten taas joululoman jälkeen, vielä kerran toukokuussa ja tässä sitä ollaan.

Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, jonka takia muutama herkuttelupäivä muuttuu kuukausiksi. En ymmärrä ihmisiä jotka ostavat suklaapatukan, syövät siitä palan ja antavat loput muille. Ja se yksikin pala syödään murusina, kuin pieni jyrsijä konsanaan. Tällä kertaa terveellinen syöminen kaikessa ehdottomuudessaan saakoot toimia, mutta ryyppyreissut sosiaalisen elämän merkeissä tulevat todennäköisesti säilymään. Ehkä juon sitten kevytlonkeroa. Ja eihän muutama pala suklaata haittaa..

Hirveän hyvä viikonloppu

hirvi thumbTällä viikolla alkoivat vuoden ensimmäiset yo-kirjoitukset jo kaksi vuotta lukiolaisia hämmentäneellä tekstitaidolla. Pelkästään näitä blogitekstejä lukiessa huomaa veikeää kieliopin raiskaamista (vai saako lauseita oikeasti aloittaa konjunktiolla), mutta toisaalta puhekielisyys on tosi in. Muistan aikoja kun Toby kirjoitti kaikki tekstinsä pienillä kirjaimilla, koska se näytti hyvältä. Luettavuus voi joskus olla out. Toby myös pohti tätä tekstiä edeltäneen merkinnän kirjoittamisen jälkeen sitä, voisiko mahdollisesti käyttää kappaleet toisistaan erottavia merkkejä (tyyliin Daring Fireball), jotta sattumanvarainen asioiden pohtiminen olisi helpompaa. Miksipä ei.

Nyt kun ehdittiin tottua oikeaan talveen täällä etelässä (kunnon pakkaset ja lumikinokset) niin luontoäiti päätti toisin. Tänäänkin nähty vain kaatosadetta ja harmaata sumua, helmikuussa, ihan oikeesti hei. Ennen pakastimen sulamista kävin kaivamassa autoni kinosten alta pois, ihan huvin vuoksi, mutta toisaalta epäilin vainoharhaisesti valtavien lumimäärien sulavan auton sisätiloihin. On sitä joskus joutunut raaputtamaan ikkunoita niin ulkoa kuin sisältä. 

Aivan kuin en tarpeeksi vainoharhainen olisi niin matkalla ystäväni luo Avara luonto loikkasi eteeni, lauantai kun sattui olemaan. Hirvi on kyllä komea eläin, varsinkin lähietäisyydeltä tutkailtuna. Auton konepellille se ei sentään päätynyt, mutta eläimen menosuunnasta päätellen en olisi niin varma sen kohtalosta. Ystäväni isä on näet lähiruoan ystävä, kirjaimellisesti.

Tein tässä äskettäin elämäni ensimmäisen lehtimainoksen. Tai oikeastaan, ensimmäisen kaupallisen mainoksen ylipäätään. Herää kysymys, millainen olisikaan ei-kaupallinen mainos. Kaikellahan tavoitellaan jonkin sortin tuottoa, oli kyseessä hyväntekeväisyysjärjestö tai poliittinen puolue. Mutta takaisin asiasta kukkaruukkuun: en omaa alan koulutusta enkä edes suurenmoista kokemusta. Onneksi sotkuni näkyvät vain Helsingin Sanomissa ja Huvudstadsbladetissa. Kokonaisen viikon. Joka päivä.

Tämä kaikki egoistinen hössötys ei olisi niin vakavaa ellei kyse olisi niin kalliista muurahaispesän sohimisesta (about 4 euroa per millimetri). Aikaisempien painotöiden kanssa olen saanut reprot ja painotalot sekaisin, mutta lauantaina ilmestynyt lopputulos oli itse asiassa yllättävän selkeä ja onnistunut. Sen sijaan saman projektin toisen graafikon tuotos meni hieman pieleen, osa tekstistä oli liian tummaa ja kuvat epäselviä. Tai sitten olen vain omahyväinen ja vahingoniloinen paskiainen.

Tänään tein ison läjän blinejä, yhtä vankalla kokemuksella kuin lehtimainoksia. Ymmärsin vihdoin miksi kyseessä on kausituote, kuten vappumunkit ja Runebergin tortut. Eihän kukaan niitä voilla kyllästettyjä smetanan, mädin ja suolakurkkujen kanssa nautittavia lättyjä kovin usein jaksa. Kyseessähän on paastoon laskeutumiseen liittyvä herkku. Paaston loputtua on aika ahtaa naama täyteen mignonmunia ja mämmiä. Eläköön kristilliset hömpötykset!