Perusteena pudotuksiin on nykypäivän tulevaisuuden toivojen huonot tulokset, noin keskiarvoltaan. Coopperin testissä ei enää juosta kolmea kilometriä, ennen ne vielä paskoivat kettinkiä siinä välissä. Mielessäni kuitenkin välähti epäilys päättelyketjun puutteellisuudesta: entä jos huono kuntoarvio ei ole syy, vaan seuraus. Ennen omaa palvelusta tuli kuultua, kerran jos toisenkin, että coopperista kannattaa hankkia huono tulos. Jalkapuoleksi tekeytyminen takaa pääsyn heikompien ryhmään, johon ei kohdisteta suuria fyysisiä odotuksia.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että heikko ei ole kunto vaan moraali? Nykypäivän nuoret kyllä juoksevat, tosin vasta silloin kun koulun käytävillä riehuu ammuskelija. Onneksi ammuskelijoita varten on armeija. Mutta minne pääsevät huonokuntoiset kouluammuskelijat?

Hyvää kuunneltavaa on ajautunut hiljaisten ääniaaltojen satamaan. Reginan kukoistavat tanssitahdit, E-Z Rollersien rento ysäribasari, Ane Brunin värisyttävän mainio masennus. Leffoista en tiedä, vaikka Oscar-ehdokkaita olisi katsottavana. Onneksi Lostin uusin tuotantokausi palaa juurilleen ja tekee torstain miltei jokaisen viikon kohokohdaksi (kertoo varmasti elämäni tylsyydestä jotain..)

Spotify vihdoin ja viimein sai sieluni enkä vieläkään tiedä mitä palvelulla oikein tekisin. Löytyy sieltä toki ilmaista musiikkia, voi kaivaa silmiä ja puhkoa tikulla vanhoja. Ongelmalliseksi muodostuu kuitenkin tottuminen iTunes Storeen ja 30 sekunnin näytteisiin. Kuka haluaa kuulla menneisyyden traumoja yhtään kauempaa? Ja ne maarajoitukset, levy-yhtiöt kiss my ass.. YouTuben rajoituksista puhumattakaan. Internet olkoon oma maansa.

Mutta se julkinen liikenne! Näköjään siitä on tullut elämäni. Erään lenkkiretken paluumatkalla salakuuntelin bussin etuosassa istuvia teinityttöjä. Päättelin matkustajien olevan kännissä, kunnes tajusin kuulevani suomea ja venäjää sekaisin. Toisen tytön poistuttua keskuudestamme (ei sillä tavalla), nousi seuraavalta pysäkiltä joukko suomenruotsalaisia nuoria. Det var vittu kiva juttu det när jag tryckte skaffa lappari och den vitun idiootti kassa valde se mina paperit ja niin edespäin. Jos et kuulosta känniläiseltä, haluaisit.

Itse harvoin kuulostan mediaseksikkäältä edes suomeksi, joten puhelinvastaajaviestin äänittäminen kolmella kielellä on osoittautunut hyvinkin haastavaksi. Helsingforsss, Helsingfurschhh, Helsinngngngnnnnngh.. änhg. *beep* Haluaisin opetella uskottavan jenkkiaksentin, mieluiten itärannikon, news anchor accent you know. Sen avulla voisin kuulostaa neutraalilta ja näsäviisaalta samassa paketissa.

Tämän viikon erehdys oli Oren Lavien albumin ostaminen vain yhden musiikkivideon perusteella, sillä loput kappaleista kuulostavat ylimielisellä ranskalaisaksentilla hönkimiseltä. L’échouer épique. Onneksi Daft Punk ja Justice ovat tyytyneet muiden tekemiin vokaaleihin, ja muistakaa että MGMT on ihku. Ja peskää hampaanne, ihan oikeesti. Aamun junassa on muitakin ihmisiä. *pling*

Oikeasti kyse oli vain molempien bändien rumpaleiden käyttämistä virvelifilleistä, ei täysimittaisesta samankaltaisuudesta. Puolueellinen mielipiteeni niistä on se, että Disco Ensemblellä ne kuulostavat hyviltä, Metallicalla naurettavilta. Tosin Metallica-tietämykseni rajoittuu lähinnä St. Anger -levyyn, uusimman levyn ympärillä pyörineeseen äänenvoimakkuuskädenvääntöön ja siihen uuteen sinkkuun, jonka nimeä en edes tiedä ja jossa nämä kyseenalaiset virvelifillit aiheuttavat huvittuneisuutta.

(Sivuhuomio: Minä en siis vihaa Metallicaa, en vain pahemmin pidä siitä. En väheksy ihmisiä jotka pitävät Metallicasta, joten mielipiteeni voi jättää täysin omaan arvoonsa – kukaan ei ole väärässä, kullakin on oma makunsa. Mutta nyt kun tykkäämättömyysasiat kerta tuli puheeksi, en myöskään satu pitämään Dream Theaterista, Antti Tuiskusta enkä YUP:sta.)

Palataksemme aiheeseen, siihen kuinka itse pidän Disco Ensemblestä ja kuinka edellä mainittu ystäväni ei, ajattelin harrastaa musiikissa arvostamieni asioiden listaamista, sillä listat ovat 1. selkeitä 2. kivoja 3. hauskoja ja 4. helppoja (niin tehdä kuin lukea). Kuitenkin, koen jollain tapaa häiritseväksi toiminnaksi julistaa moisia asioita listaamisen keinoin, kuin suurenakin totuutena, joten taidankin olla vain hiljaa – ja todeta, että viime vuoden kolmanneksi paras levy saattoi olla VETOn mainio Crushing Digits. Siinäpä vasta hävytöntä koneääntä.