Kaikki päättyy joskus
Viikkokausia oli satanut
Meri alkoi nousta
Rakkausavioliiton pettymykset

Vanhempieni omakotitalossa on eräs huone. Mappihyllyjen, pianon, vuodesohvan ja kahden työpöydän täyttämä vierashuone, jonka seinät on peitetty kuvilla kuolaavista lapsista.

Epäilen huoneen omaavan mystisiä voimia. Vuosien varrella siellä majoittuneista pariskunnista kolme on eronnut pian yöpymisen jälkeen. Ryppy rakkauteen saattoi toki tulla ennen vierailua. Itse epäilen syyksi kuolaavia lapsia, jotka patistavat pohtimaan tulevaisuuden näkymiä parisuhteen suhteen.

Huhtikuu on kuukausista julmin, sanoi mummoni. Hänen kuolemastaan on sattumoisin kulunut tasan vuosi, joka omalla tavallaan saa mielen haikeaksi näiden muiden päättyvien ihmiskohtaloiden rinnalla.

Ajan julmuuden näkee myös sulavina likaisina lumikasoina, niiden alta paljastuvana ulosteena ja tilastoissa mielenterveydellisesti epävakaiden sekoamisena. Jotkut saattavat seota jo ajatuksesta, etteivät enää mahdu kesävaatteisiinsa.

Varmin merkki keväästä on hullu fasaani, joka rääkkyy aina kukonlaulun aikaan. Testosteronin yliannostuksesta kärsivä, rintaansa röyhistelevä lintu hyökkäilee etupihan pusikoista minkä tahansa liikkuvan kimppuun. “Et vie mun naista”, fasaani huutaa. Kunhan nyt pääsisin viemään edes roskat.

Tiedän, miten saisin eläimen tajuamaan rakkauden realiteetit. En vain ole vielä keksinyt, millä saisin houkuteltua fasaanin viettämään yön vierashuoneessa.

Hämeenlinnassa vapaana kirmaavat poliisit häiritsevät liikennettä. Poliisi on paikalla valvomassa tilannetta.

Radiojuontajan lipsahdukset ilahduttavat aina, kuten kenen tahansa tilanteesta tippuvan. Uutiskynnys ylitetään menemällä alas… ja puujalat ovat alennuksessa. Putoamisen näkyvyydestä ulkomaisessa mediassa iloittiin miltei yhä paljon kuin kauppa- ja kouluammuskelujen yhteydessä. Hyvä Suomi.

Uutisten yllyttämää paniikinomaista elintarvikkeiden hamstraamista harjoiteltiin jo ahtaajien lakon aikoihin. Myös katoille kiivettiin, sieltä tiputtiin ja putousta pehmentäneet lumet lapioitiin talojen homehtuvien perustusten reunoilta – kiitos uutisten.

Nyt kaupoissa on leivän loppuunmyynti, joka taitaa liittyä jotenkin kevään muihin alennuksiin tai varastojen tyhjentämiseen. Onneksi uutiset osaavat kertoa, että viimeistään kohta alkavan myyjien ja vartijoiden lakon myötä shit breaks loose. Itsepalvelukauppoja tässä ollaankin kaivattu.

Vasta tänään tajusin mielleyhtymän, joka hiljalleen tyhjentyvien hyllyrivien välissä on mieltäni vaivannut. Perässä vedettävät ostoskorit. Jos olet nähnyt mainion Oscar-ehdokkaan Up in the Air, tajuat korien kytkeytyvän jetsettereiden elämän kiteyttävään matkalaukkuun (kuvassa oikealla). Maidon ja maksalaatikon ostamisesta tuleekin lentokenttäsimulaattori, jossa viimeistään kassojen varashälyttimet paljastavat terroristit – siis myymälävarkaat.

Kotimatkalla et joudu kuuntelemaan kyröjärveläisen ikäihmisen elämäntarinaa, koska valitsit turistiluokan julkisen liikenteen sijasta ykkösluokan henkilöauton. Ekologinen omatuntosi kärsii vähintään yhtä paljon kuin lentämisestä, mutta viimeinen pisara mielenterveytesi maljaan on loskan alta paljastunut kasa koirankakkaa, jonka yli hurautat pysäköidessäsi talliin.

Fasaani ihmettelee tekemisiäni, kun puran ostoksia autosta ja kiroan lähiympäristön koiranulkoiluttajat syvimpään limboon. Hulluja molemmat.

Viime viikolla bannasin käyttäjän eräältä irc-kanavalta. Päätöksen takana seisoi muitakin kanavan jäseniä, mutta liipaisimelle päätyi lopulta oma sormeni. Varsinainen syy oli käyttäjän juttujen laatu, joka on huono peruste potkuille ottaen huomioon kanavan yleiset puheenaiheet (aina Johanna Tukiaisen sielunelämästä internetin kieroimpiin löytöihin).

Porttikiellon saanut ihmetteli kohtaloaan ja tiedusteli keinoja käytöksensä korjaamiseen. Totesin, että internetissä on turha yrittää muuttaa ketään, koska internet on internet. Anonymiteetti ja sananvapaus, tai ainakin vapaus omien sanomisten vastuusta, luovat ihmeen huonoja keskustelijoita. Bannatulla oli jo entuudestaan ongelmia alkoholin ja terveyden osalta, joten hän arveli potkujen vain syventävän masennusta.

Miten tälläisestä ei voisi itse masentua? Yhdenkään lapsen virtuaaliminän tuomitsemisesta en itse henkisesti kärsinyt, vaikka varmasti joidenkin “uhrien” mielet pahoittuivat. Onko tämä nyt tätä henkistä kasvamista, internetissä muuttumista? Yli 30-vuotiaan ihmiskohtalon potkiminen hämmentää. En kuitenkaan kadu tekoani, vaikka kuinka älyvapaa se olisikaan. Hieman kuten veljeni ostettuaan ralliauton japanista ilman mitään takeita sen saamisesta kilpiin.

Katsastusinsinöörien tahto kuitenkin taipui ja omani ei. Internetissä aihe on yleensä vapaa, mutta tyhmät jutut vain ovat tyhmiä. En ylipäätään ymmärrä miksi ihmisten pitää hajautua miljoonalle eri kanavalle, onko lähtökohtainen tarkoitus eriytyä typeryksistä? Vaikka kanavan aihe olisi neurokirurgia, on keskustelu suurimman osan ajasta täysin aivotonta jauhamista.

Samanhenkisten olentojen löytäminen on toki mukavaa, mutta haluan myös uusia näkökulmia – kunhan eivät ole tyhmiä. Toby (joka joskus aikojen alussa tänne kirjoitti) haluaa, että nettisivustolla on sitova ja pysyvä aihe. Itse sen sijaan kehittelen mieleni syvyyksissä utopiaa internetin yhteisöstä, joka käsittelisi tekijöillensä mielenkiintoisia aiheita. Tarpeeksi kiinnostavia, jotta sivusto houkuttelisi vakituisia kävijöitä osallistumaan keskusteluun ja tuomaan uusia aiheita esiin.

Ahdistava tilanne on kuitenkin tämä: seurannassa on 40 blogia (joillekin 200 on normaalia), 4 irc-kanavaa, 2 sosiaalisen median palvelua, taustalla auki pikaviestimet ja sähköposti. Ahdistun siitäkin, jos unohdan puhelimen kotiin kauppareissun ajaksi, koska yleensä juuri silloin joku yrittää tavoitella. Taustalle auki jääneen Facebookin bittiavaruuteen menevät keskustelut myös pahentavat tilannetta entisestään. Tätä on oma henkilökohtainen pikseliähkyni, johon ratkaisu voisi olla kanavien supistaminen ja yhdistäminen. Lopputulos voisi olla Pixeli.

Pixelin ihku ikioma irc-kanava on taas auki, #pixeli @ IRCnet. Tervetuloa keskustelemaan mistä tahansa – yritän olla bannaamatta.

Suomalaisille viranomaisille alkoholi on aiheuttanut harmia kieltolaista lähtien. Veron ja viinan prosentteja, Alkon myymälärakennetta (tiskin takaa hyllyihin) sekä ruokakauppojen valikoimaa (keskiolut on kovaa kamaa) näpräämällä on saatu aikaan keitto, jota edes paatuneimmat puistokemistit eivät uskaltaisi nauttia. Tai ehkä näillä pakkasilla uskaltaisivat, ainakin ranskanleivän läpi.

Kylmiä ovat katseet, joita selkeästi alle 24-vuotiaan näköisenä viinakaupan kassalla saa. Näkevätkö myyjät nuoressa asiakkaassa rappion ainekset? Mihin se kokonaista viinitonkkaa tarvitsee? Onkohan sen ajokortti väärennetty? Ehkä se diilaa eteenpäin! Enhän minä muuten, mutta tuoreessa tutkimuksessa alkoholin reipas kohtuukäyttö vähensi sydänongelmien riskiä kolmanneksella. Olen päättänyt pelastaa Suomen nuoret sydänvaivoilta.

Tapakouluttajat ovat pitkään pitkänaamaisesti vertailleet meidän ja muiden juomiskulttuuria, ihaillen eteläeurooppalaista ruokaryyppäämistä sekä kohtuudessä pysymisen taitoa. Koska kaikki mitä Hesarissa ja MeNaisissa lukee on totta, olen ottanut tavaksi juoda punaviiniä päivällisen yhteydessä. Olen myös työtön, mies, ja mikä pahinta – suomalainen. Ei hyvä.

Sivistynyttä ruokajuomailua tai juomaruokailua rajoittaa myös televisiosta tullut dokumentti ruoan lisäaineiden haitoista. Viineihin muodostuvat ja lisättävät sulfiitit aiheuttavat allergioita. Enkä todellakaan usko jokapäiväisen reippaan alkoholinkäytön olevan terveellistä, vaikka sydän parempaan tahtiin pamppailisi.

Ja se tipaton tammikuu? Pulssi nousee monella jo pelkästä ajatuksesta. Tutkimuksen mukaan joka kahdeksas suomalainen pitää hanat kiinni hyvällä tai huonolla menestyksellä. Ehkä todistaakseen, että arki on tylsää myös selvin päin. Ja kun vuoden aloittaa kuntoilulla ja dieeteillä, vaikuttaa loppuvuosi paljon lohdullisemmalta. Olisipa taas joulu, kasa suklaata ja lasillinen mainiota punaviiniä. Ja tammikuussa alkaa taas terveellinen elämä.

Pekon naapurissa on käynnissä YT-neuvottelut. Kun yksi rakentaa tulevaisuuttaan, toisten menee remonttiin. Alkavat ne kuuluisat “uudet haasteet” joita ovat esim. se, että ei pahoinpitele johtokuntaa tai vahingossa lähetä ikävän suorasanaista jäähyväiskirjettä koko talon postituslistalle. Johtajien haaste on olla hymyilemättä väen vähentämisen jälkeen, kuten naapurini kirjoittamassa yritysjohtajan oppaassa mainitaan.

Itselleni haasteena on ollut pinollisen LP-levyjä muuttaminen digitaaliseen muotoon, joka kohta kaksi vuotta projektin aloittamisen jälkeen tulee vihdoin päätökseensä. Itse työhön kului kuukausi, jonka aikana olen oppinut vihaamaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin pöly. Vinyylien kanssa pelleilyä ei helpota puhdistamisesta syntyvä staattinen sähkö, joka liimaa pölyn lisäksi kaiken karvaisen.. karvan.. Äh, karvat ovat helvetistä.

Piinaavia hetkiä on ollut mahdollista kokea myös näin juhlapyhien kynnyksellä. Kaupat kiinni lauantaina ja tulevaisuus kiinni sunnuntain lottoarvonnassa. Kaikkialla jumalaton (ehheh) tungos, aivan kuin meneillään olisi joulukaaoksen kenraaliharjoitus. Mutta riittääkö neljä litraa maitoa sunnuntaihin asti? Jossain vaiheessa suurperheille olisi helpompaa hankkia oma lehmä.

Väenpaljoutta ahdistavampia ovat apteekit. Niin harvoin kuin ylipäätään joudun sellaisessa käymään, olen joka kerta valmiiksi kiusaantunut yli-innokkaiden farmaseuttiopiskelijoiden palvelualttiudesta. Lääkinnällisissä asioissa pitäisi todennäköisesti luottaa asiantuntijoihin, mutta en halua kasvotusten tehdä päätöstä kolmen vaihtoehtoisen peräpukamavoiteen välillä. Apteekissa kun on vaikea sanoa “oon täällä vaan katselemassa”.

Ja ei, minulla ei ole peräpukamia. Ei tosin ole sitä pariisilaistunnelmaakaan. Ehkä Pekolla on molemmat, kaikesta siitä kahviloissa istumisesta.

Katson oravaa luumupuussa. Se on ollut siellä koko päivän, enkä usko sen jaksavan syödä kaikkea tarjolla olevaa. Otus piilottaa hedelmiä aurinkovarjon rakenteisiin, josta ne tippuvat pöydän päälle. Tätä jatkuisi varmasti niin kauan kunnes pöytä näyttäisi torikauppiaan unelmalta, mutta talvi tulee ja pilaa oravan aikeet. Samalla pilaantuvat luumutkin, joiden säilöminen tuntuu olevan niin oravan kuin ihmisen ongelma. Luumuhilloa saisi kilokaupalla, mutta ei joulua ole tarpeeksi niin monelle tortulle.

Herkuttelun aika on muutenkin ohi, vaikka tämän tekstin kirjoittaminen alkoi suklaalevyn avaamisella. Ei sillä ettenkö jaksaisi kirjoittaa ilman suklaata, energiaa on ollut viime päivinä harvinaisen paljon ja välillä tuntuu siltä kuin jalat pian irtisanoisivat itsensä irti liian vähäisen käytön takia. Mässäily ja laiskottelu ovat osa pientä juhlaa, jossa alkoholisti ottaa viimeisen ryyppynsä, tupakoitsija viimeisen savukkeensa ja itseni kaltainen elämäntapajojo viimeisen palan suklaata ennen muutosta parempaan.

Viisi vuotta ja viisitoista kiloa sitten tein saman päätöksen. Silloin syynä oli terveys, nyt tavoitteet ovat täysin pinnallisia. Haluaisin väittää tavoittelevani mallimittoja itseni ja itsevarmuuteni takia, mutta taustalla ovat hyvin paljolti median kauneusihanteet. Televisiossa ja elokuvissa on vain kauniita ihmisiä, kyynel. Ja onhan sen uima-asun käyttäminen ilman ahdistavaa itsetietoisuutta tavoittelemisen arvoista.

Liikakilojen karistaminen oli huomattavasti helpompaa kuin luvassa oleva kehon kiinteyttäminen. Hommasta puuduttavaa tekee tulosten aikaansaamisen hitaus, jonka huomaa siitä että aloitin terveellisen elämän viime vuoden heinäkuussa, uudestaan lokakuussa, sitten taas joululoman jälkeen, vielä kerran toukokuussa ja tässä sitä ollaan.

Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, jonka takia muutama herkuttelupäivä muuttuu kuukausiksi. En ymmärrä ihmisiä jotka ostavat suklaapatukan, syövät siitä palan ja antavat loput muille. Ja se yksikin pala syödään murusina, kuin pieni jyrsijä konsanaan. Tällä kertaa terveellinen syöminen kaikessa ehdottomuudessaan saakoot toimia, mutta ryyppyreissut sosiaalisen elämän merkeissä tulevat todennäköisesti säilymään. Ehkä juon sitten kevytlonkeroa. Ja eihän muutama pala suklaata haittaa..

Syy, miksi laskin pöytäni kulmia, on pyöreä, väriltään oranssin ja punaisen välimaastossa tarpova tarra, joka sijaitsee parin minua lähimpänä olevan kulman välittömässä läheisyydessä. Se muistuttaa olemukseltaan hiukan niitä kauppakeskusten opasteissa näkyviä “olet tässä” -pallukoita, mikä on melkoisen osuvaa, sillä olen pöytäni ääressä päivittäin melkoisia tuntimääriä.

Kyseinen tarra on ollut pöydässäni kiinni jo jonkin aikaa. Olen ehtinyt tottua sen olemassaoloon. Ennen paikkaansa pöydällä se sijaitsi erään vaatteen hintalapussa ilmoittamassa alennetusta hinnasta. Sitä, miksei tarra lentänyt roskiin hintalapun mukana, en tiedä.

En muista minkä vaatteen mukana tarra tuli, mutta se tuskin on kovin olennaista – itse asiassa mainitsemani pyöreä tarrakaan ei taida olla kovin olennainen. Sen sijaan olennaista taitaa olla se, että elämässäni ei tapahdu juuri tällä hetkellä mitään kovinkaan ihmeellistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etten pitäisi elämästäni juuri tällä hetkellä). Silloin sellainenkin asia kuin tarra, jonka näen joka päivä ja joka ei suoranaisesti tee mitään, muuttuu kovin jännäksi.

Revin tarran irti pöydästäni heti, kun elämällä on antaa jotain uutta. Viimeistään tämä tulee tapahtumaan marraskuun puolessä välissä. Sitä odotellessa.

Ajatus lomailusta tuntuu tosin ahneelta kun olen itse saavuttamassa pepinomaisia mittasuhteita opiskelujeni suhteen. Periaatteessa minun ei tarvitsisi enää kävellä koulujen ovista sisälle. Silti minullakin oli hiihtoloma. Ihka oikea loma.

Käytin viikon Etelä-Suomen sisäiseen maakuntamatkailuun sekä satunnaiseen liehakointiin. Koin vallankumouksellisia hetkiä Hyvinkään metropolin sykkeessä. Nautin lama-ajan pienistä iloista matkustamalla Riihimäelle – Suomen kauniin pääsiäiskaupungin katveeseen, vain hintaan 2,30€! Karkeloin liikennevaloista vapaalla Rajamäellä niin, että kylänraitilla kaikui! Söin makaronilaatikkoa, koin vuoden -91 Opel Kadettin avointen ikkunoiden kautta puhaltelevia pohjoismaalaisia tuulia! Elin vähän!

Huomenna kun palaan takaisin viiden viikkotunnin harmaaseen arkeen, muistelen vielä päiviä elämyksien syleilemää hiihtolomaani. Ainakin ensi lomaan asti. Ja huolimatta siitä ettei kulunut viikko eronnut millään tapaa tavallisista viikoistani, niin haluan kiittää kaikkia siihen osallistuneita tasapuolisesti.

Lopuksi palaan vielä takaisin Peppiin. Nimittäin hänellä ei ehkä ollut lomia saatika työpaikkaa tai opinahjon säätelemää elämää, mutta hän oli melko varakas yhdeksänvuotiaaksi. Mikäli hänellä olisi ollut lomia, niin en epäile etteikö hän olisi irtisanonut itseään oravanpyörästä varaamalla vaikkapa lentolipun jonnekin päin Aasiaa, Amerikkaa, Afrikkaa tai Australiaa. En tiedä koska seuraava lomani on, mutta annan oikein mielelläni tilinumeroni, mikäli tunnette tarvetta osoittaa nykyajan keinoin lähimmäisen rakkauttanne.

Rytmistä siinä kait on kyse. Jalat ja suolisto ovat vain sattuneet valitsemaan saman päivän toiminnalleen. Vuorokausirytmiä pitäisi sekoittaa ihan vain piruuttaan. Sunnuntain ja maanantain välisen Oscar-gaalan valvominen vaatii veronsa, vaikka viime vuoden perusteella en ohjelmasta paljoa menettäisi toinen silmä suljettuna. Todennäköisesti shown käynnistyttyä vatsakin käynnistyy.

Tänään olisin voinut turhautua monesta asiasta, ja turhauduinkin. Universumin mystiset voimat toivat esiin pakkomielteen mööbleerata, vaikka en edes tiennyt mitä siirtäisin ja mihin. Kahden tunnin kalujumpan (ei sellaisen) lopputuloksena tv-taso ja nojatuoli vaihtoivat paikkaa keskenään.

Sen sijaan tarkoitukseni ei ollut muuttaa mitään kun vanhempieni luona yritin selata nettiä PC-vanhuksella (7 vuotta, on se jotain). Yhtäkkiä koneelle ilmestyy troijalainen, jota en yli vuosikymmenen gladiaattorikokemuksella kykene poistamaan. Tuholainen ei sinänsä edes tuhoa mitään, kunhan vain vilauttelee tekstejä ilmoituspalkissa (antivirussoftan mainoksia tietty). Rekisterin ja järjestelmähallinan satunnaisen puukottamisen jälkeen hautasin sotakirveeni ja luovutin. Kotiin päästyäni miltei halasin Macintoshiani.

Muutama tunti ennen gaalan alkamista istun “asioimassa” ja luen Imagen artikkelia “suuresta hädästä”. Vessaa vetäessäni saan sen tukkoon. Mieleeni pulpahtaa moni asia, enimmäkseen ironia, sekä syvä kaipuu lenkkipolulle.

Nyt kun ehdittiin tottua oikeaan talveen täällä etelässä (kunnon pakkaset ja lumikinokset) niin luontoäiti päätti toisin. Tänäänkin nähty vain kaatosadetta ja harmaata sumua, helmikuussa, ihan oikeesti hei. Ennen pakastimen sulamista kävin kaivamassa autoni kinosten alta pois, ihan huvin vuoksi, mutta toisaalta epäilin vainoharhaisesti valtavien lumimäärien sulavan auton sisätiloihin. On sitä joskus joutunut raaputtamaan ikkunoita niin ulkoa kuin sisältä. 

Aivan kuin en tarpeeksi vainoharhainen olisi niin matkalla ystäväni luo Avara luonto loikkasi eteeni, lauantai kun sattui olemaan. Hirvi on kyllä komea eläin, varsinkin lähietäisyydeltä tutkailtuna. Auton konepellille se ei sentään päätynyt, mutta eläimen menosuunnasta päätellen en olisi niin varma sen kohtalosta. Ystäväni isä on näet lähiruoan ystävä, kirjaimellisesti.

Tein tässä äskettäin elämäni ensimmäisen lehtimainoksen. Tai oikeastaan, ensimmäisen kaupallisen mainoksen ylipäätään. Herää kysymys, millainen olisikaan ei-kaupallinen mainos. Kaikellahan tavoitellaan jonkin sortin tuottoa, oli kyseessä hyväntekeväisyysjärjestö tai poliittinen puolue. Mutta takaisin asiasta kukkaruukkuun: en omaa alan koulutusta enkä edes suurenmoista kokemusta. Onneksi sotkuni näkyvät vain Helsingin Sanomissa ja Huvudstadsbladetissa. Kokonaisen viikon. Joka päivä.

Tämä kaikki egoistinen hössötys ei olisi niin vakavaa ellei kyse olisi niin kalliista muurahaispesän sohimisesta (about 4 euroa per millimetri). Aikaisempien painotöiden kanssa olen saanut reprot ja painotalot sekaisin, mutta lauantaina ilmestynyt lopputulos oli itse asiassa yllättävän selkeä ja onnistunut. Sen sijaan saman projektin toisen graafikon tuotos meni hieman pieleen, osa tekstistä oli liian tummaa ja kuvat epäselviä. Tai sitten olen vain omahyväinen ja vahingoniloinen paskiainen.

Tänään tein ison läjän blinejä, yhtä vankalla kokemuksella kuin lehtimainoksia. Ymmärsin vihdoin miksi kyseessä on kausituote, kuten vappumunkit ja Runebergin tortut. Eihän kukaan niitä voilla kyllästettyjä smetanan, mädin ja suolakurkkujen kanssa nautittavia lättyjä kovin usein jaksa. Kyseessähän on paastoon laskeutumiseen liittyvä herkku. Paaston loputtua on aika ahtaa naama täyteen mignonmunia ja mämmiä. Eläköön kristilliset hömpötykset!