Pixeli

Kaikki päättyy joskus

Michael Jacksonin elämä. Matti Vanhasen pääministerikausi. Pyykinpesukoneen pesuohjelma. Nuoruus päättyi, kun aloitin ensimmäisen täyspäiväisen työni, vaikkakin keittämällä kahvia ja surffailemalla netissä. Samalla päättyivät nuoruuden kesälomat, nuo kultaiset kuukaudet ilman huolia ja murheita – ja kesätöitä.

Työelämäni on toistaiseksi osoittautunut kovin sattumanvaraiseksi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen tapoin puoli vuotta aikaa työn sisältöön nähden korkealla palkalla. Ei yhtään liian aikaisin eli samana päivänä kun varusmiespalvelus tammikuussa alkoi, päätin siirtyä siviilipalvelukseen. Kasarmilta kotiin palattuani sain puhelun peruskouluni vararehtorilta. Seuraavana aamuna olin sijainen.

Myöhemmin keväällä tarjoutui mahdollisuus päästä oikeisiin töihin. Vaikka työpaikka oli tunnin matkan päässä, ja lapset ovat rikkaus, juoksin opettajanhuoneesta ulos ovet paukkuen. Kesän aikana sain varmistettua itselleni myös erittäin mieluisan palveluspaikan. Vuoden kuluttua olinkin urakan loppusuoralla, ostamassa Lou Reedille pähkinöitä.

Viime vuodet ovat olleet pitkä ketjureaktio, joka alkoi erään tammikuun aamuna tehdystä päätöksestä. En usko ylempiin voimiin, mutta välillä karma ja kohtalo tuntuvat jopa ihan järkeviltä ajatuksilta. Onko mikään lopulta sattuman varassa? Filosofilta nimensä saanut fiktiivinen kaljupää totesi: everything that happened here, happened for a reason.

Päämäärättömäksikin luonnehdittu “2000-luvun Twin Peaks” eli Lost päättyi toukokuun lopulla. Katsoin viimeisen jakson viikkoa ennen yliopiston pääsykoetta, ja näin jälkikäteen ajatellen ei ehkä olisi pitänyt. Tiesin kyllä käsikirjoittajien jättävän kysymyksiä auki, mutta aukkojen sijaan ongelmaksi osoittautui loppuratkaisun hyväksyminen.

Lopun kohtaamiseen on kehitelty useita malleja. Yleisimmät mallien vaiheet ovat kieltäminen, vihantunteet, kaupankäynti, masentuminen ja hyväksyminen. Huvittavasti (ja oudosti) kävin vaiheet tavalla tai toisella läpi sekä Lostin että pääsykokeen päättymisen jälkeen. Hyväksymisen sijaan molempien kohdalla kuitenkin vallitsee epätietoisuus.

Mysteerit olivat Lostin polttoaine, jonka avulla mystiselle saarelle mystisesti putoava lentokone mystisine matkustajineen houkuttelivat katsojia. Jotkut lopettivat sarjan katsomisen jo ensimmäisen jääkarhun kohdalla. Epätietoisuus aiheuttaa riippuvuutta, mutta myös pelkoa. Pahimmissa (ja parhaimmissa) kauhuelokuvissa pelon aiheuttajaa ei ikinä näe, joten myös Paranormal Activity on jäänyt näkemättä.

Lost on mielestäni tähän mennessä paras populaarikulttuurin tuotos. Sarjan mahtavuutta on vaikea selittää ihmisille ilman uskovaiseksi leimautumista. Jonkin sortin uskovaisuutta loppuratkaisun nielemiseksi vaaditaankin. Käsikirjoittajien mielestä Lost ei niinkään kerro mysteereistä, vaan ihmiskohtaloista. Ainakin se vie mainiosti pois huomion oman elämän epätietoisuudesta. Ehkä elämässäkään ei loppujen lopuksi ole kyse mysteereistä. Kuka oikeasti haluaisi vastauksen kaikkiin kysymyksiin?

Kommentit

Ei kommentteja.

Lisää kommentti