Pixeli

Paljon tarjolla

• Lauri
• 2. toukokuuta 2010
• Kommentteja 2

Sunnuntai-illat ovat nykyisin yhtä tuskaa ja turhautumista. X Fucktor (mainosten speakerit, ryhdistäytykää), tuo Simon Cowellin nännit nöpöttäen kopioima Idols-versio, on onnistuttu täällä meillä lokalisoimaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Välillä tuntuu siltä kuin ohjelma keskittyisi enemmän tuomareiden sielunelämään. Ja kun kilpailijat vihdoin pääsevät ääneen, tekisi mieli vaihtaa kanavaa.

Fucktorin huonoudesta huolimatta olen kuitenkin (enemmän tai vähemmän sivusilmällä) katsonut jokaisen jakson. Onneksi kaukosäätimestä löytyy äänenvaimennin, vielä kun sillä voisi ampua television pirstaleiksi. En olisi ikinä voinut kuvitella kaipaavani tositv-ohjelmaa, mutta kanavan palautelaatikkoon saattaa ilmestyä kuolleita pieneläimiä jos nykyinen sekamelska jatkuu Idolsin tilalla.

Intohimo vuonna 2003 aloittanutta ohjelmaa kohtaan todennäköisesti kytkeytyy silloin yläastetta lopetelleen teinin mielenmaiseman muutoksiin. Idols kosketti minua ja puhkesin kukkaan. Kilpailijat osasivat oikeasti laulaa, semifinaaleissa Leri Leskisen pimputuksen säestämät esitykset olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan mainioita sekä tuomarit sopivassa suhteessa uskottavia ja viihdyttäviä.

Etsittiin niitä idoleita toki aikaisemminkin, ensimmäinen puhtaasti kaupallinen sovellutus taisi olla Popstars. Kulttuuriteollisuuden hengessä ohjelma teollisesti tuotti lauluryhmiä todistaen sen, että sävelessä pysyvät ihmiset eivät välttämättä löydä yhteistä säveltä. Gimmelin neljäs jäsen Jonna irtautui kokoonpanosta jo alkumetreillä, mikä lopulta olikin vain lopun alkua. Jonnasta tuli ensimmäinen suomalainen R&B-artisti, joka ensin lauloi ei heru ja myöhemmin lii-kullii-kullii-kullii-ku.

Popstarsista sai alkunsa myös yksi suomalaisen poprockin viime vuosikymmenen voimavaroista. PMMP:n naiset tapasivat toisensa jonottaessaan ohjelman koelauluihin, molemmat tosin putosivat kilpailusta ennen aikojaan. Tätä voidaan tavallaan pitää ohjelman suurimpana saavutuksena. Muovisista lähtökohdista huolimatta PMMP kehittyi kesähitistä kestohitiksi, rusketusraidoista oikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toki auringon uv-säteilyn vaikutukset kysymyksiä yhä herättävätkin.

Siinä missä PMMP vahvistui, jatkoi Gimmel hajoamisprosessiaan. Monikulttuurisuutta edustanut Ushma tajusi, ettei osaa laulaa, ja vaihtoi lipsyncin teatterikorkeakouluun. Jenni Vartiainen tajusi, että osaa homman liiankin hyvin, ja laulaa nykyään lesboista, diskoista ja Turun saaristosta. Cosmopolitanin kanteakin koristanut nainen on glitteristä peseydyttään päättänyt, että hänen kohdallaan Photoshop ei laula. Samaan hengenvetoon voisi vaatia, että Vartiaisen musiikkia ei enää masteroida ja oikeastaan ne keikkojen miksaamisetkin saa jättää sikseen.

Autotunen aikakaudella musiikin aitous on erittäin kyseenalaista. Hyvänä mittarina voidaan pitää artistin kykyä esittää omaa tuotantoaa livenä, ilman taustanauhaa. Kyvyttömyys tähän kielii koneellisen avustuksen liiallisesta käytöstä. Moni artisti (kuten Madonna) väittää taustanauhojen funktioksi vaikeiden koreografioiden ja siedettävän laulamisen yhdistämisen. Hengästynyt megatähti ei varmasti sisäistä ääntään löydä, mutta Britney Spearsin kaltainen lavalla hyllyminen tuskin hikipisaroita tuottaa.

Suhtaudun näyttelijöiden yrityksiin tuottaa uskottavaa musiikkia erittäin varautuneesti. Irina Björklund soittakoot sahaansa, Olavi Uusivirta taitaa olla jonkin sortin rajatapaus (teki musiikkia ennen elokuvia). Eniten vaivaa Aleksi Sariolan eli Illin sekoilut musiikin ihmeellisessä maailmassa. Nykyään miestä kuullaan radiosoitossa Brädin kappaleen Mä tarjoon tahdissa. En vieläkään osaa päättää, osaako Sariola laulaa vai tuottaja säätää. Tälläistä kesähittiä sietäisi kuulla, rusketusraitoja unohtamatta.