Pixeli

Tieteellisiä havaintoja

• Lauri
• 30. huhtikuuta 2010
• Kommentteja 0

Terassikausi on alkanut, vaikka varjossa elohopea kutittelee hädin tuskin kymmentä. Ulkoilmassa alkoholisoitumisesta on tehty keittiöpsykologian kaltaista pseudotiedettä, jossa tutkaillaan auringon kulkukaavioita sekä juomien ja jään suhdetta. Jos täytyy valita oluen ja siiderin välillä, otan lonkeron. En taida olla ainoa, sillä utuisen harmaa menovesi on vuosikausia ollut Alkon myydyin tuote.

“Vuodesta toiseen suosionsa pitävällä juomalla on erittäin lojaali, merkkitietoinen käyttäjäkunta”, kertoo Hartwallin sivusto Cool Grape lonkerosta. Käymisteitse valmistettu pissa ei nimestään huolimatta maistu rypäleeltä ja uppoaa varsinkin pissiksille. Tätä kirjoittaessa kuulin vastapäisen talon pihalta riemunkiljahduksia. Teini-ikäinen naapurintyttö siellä kavereineen, rööki huulessa ja lonkero kädessä, korkkasi vappuaaton alkaneeksi.

Äitini ihmetteli näiden nykynuorten tyylitajua. Miksi kaikilla tytöillä on liikaa meikkiä, luonnottoman mustaksi värjätty valtava hiuspehko sekä Kiina Trikoosta (niin se mainoksessakin lausutaan) hankittu musta tekonahkatakki ja legginsit? Ihminen on ymmärtääkseni tieteellisessä mielessä laumaeläin, mutta goottihuoralta näyttäminen on käsittämätön tapa löytää yhteenkuuluvuutta.

Ginan kaltainen muovisuus on pakko yhdistää myös original lonkeroon, ainakin jos katukuvaan ja lehtiin ilmestyneisiin mainoksiin on uskominen. Vahamuseosta karanneet nuoret aikuiset matkalla latotansseihin, peltotietä tarpoen lonkeron maku mielessä. Mainoksen slogan “Suomen kesä aidoimmillaan” ja mannekiinien tyhjät katseet eivät voisi olla ristiriitaisempia.

Ristiriitaisiin tunnelmiin päättyi myös eilinen lounaani helsinkiläisessä ravintolassa. Olin yksin syömässä, joten halusin hoitaa asiani mahdollisimman nopeasti. Onneksi tarjoilijoita oli paljon liikenteessä ja ruoka saapui pöydälle ennätyksellisen nopeasti. Aterian jälkeisen kahvin hörpittyäni sain jostain syystä päähäni ajatuksen maksaa jenkkityyliin: jätin rahat pöydälle ja lähdin. Kukaan ei perääni huudellut, enkä (ainakaan vielä) ole saanut puhelua poliisilaitokselta.

Mieltäni jäi vaivaamaan kaksi kysymystä: onko pöytään maksaminen maassamme hyväksyttävää, ja maksoinkohan nyt ihan varmasti tarpeeksi? Ymmärrän tippaamisen merkkinä hyvästä palvelusta, mutta monessa maassa siitä on muodostunut enemmänkin vakituinen tapa, koska tarjoilijoiden palkat suureksi osaksi muodostuvat tipeistä. Järjettömintä onkin, että joissain maissa tippi lisätään automaattisesti laskuun. Pitääkö huonoa palvelua saaneen ruveta tinkimään laskusta?

Asiakastyytyväisyyttä koeteltiin lentoliikenteen ja savupilven taistossa, nyt vuorostaan asiakkaat taistelevat saadakseen korvauksia kärsimyksistään. Useamman päivän bussimatka halki keväisen Euroopan kuulostaa kyllä kovin ikävältä. Taivaallisten ongelmien myötä luottamus maalliseen liikenteeseen pitäisi olla luja, sen sijaan VR jatkaa tragikoomisen kärsimysnäytelmänsä esityksiä. Tietokoneet jumissa, vaihteet rikki, junat savuaa, vaunut tippuu, liikaa lunta ja liian vähän rahaa. Eihän rautateillä ole kuljettu kuin vasta muutama vuosisata.

Positiivisia yllätyksiä voi sekavassa junaliikenteessä kuitenkin tulla vastaan. Kohdalleni osui uusi lähijuna, joka vaikutti siirtymiseltä täysin uudelle vuosituhannelle. Sisätilat olivat avaria, valoisia ja siistejä. Penkeissä oli käytetty nahkaa ja ikkunoiden kohdalla oli pienet pöydät. Odotin pitkään, että käytävälle ilmestyisi kuumia pyyhkeitä tarjoilevaa henkilökuntaa.

Liikkuessaan uusi juna piti outoa ääntä, joka muistutti keuhkosyöpäpotilaan viimeisiä korahduksia. Asemalle saapuessaan auki olevien ovien hälytysääni oli kuin kammiovärinää ilmoittavan sydänmonitorin tiheä piippaus. Ovien suljeuduttua piippaus muuttui tasaiseksi ja pitkäksi – sydän pysähtyi, ja matka jatkui. Junatiedettä parhaimmillaan.