Pixeli

Taisteluni automaatiota vastaan

Uskoni ihmiskuntaan horjuu. Aivan kuten silloin, kun Ilkka Jääskeläinen voitti Idolsin. Silloinkin, kun näin Avatarin, ja joka kerta The Hurt Lockerin voittaessa Oscarin. Myös Bushin valitseminen toiselle kaudelle koetteli uskoani, mutta totesin vain Atlantin toisen puoliskon kärsivän. Olin väärässä.

Ihminen on laskeutunut puusta, selvinnyt rutosta, käynyt kuussa, keksinyt iPadin ja käsikirjoittanut Lostin viimeisen jakson. Kaiken tämän keskellä sinisilmäinen uskoni horjuu, kun lähikauppani pullonpalautusautomaatti menee tukkoon. Laite yhtyy kahden muun automaatin kanssa virheilmoitusten kuoroon, joka räikeän ClipArtin kera pyytää ottamaan yhteyttä henkilökuntaan.

Taisteluni automaatteja vastaan on pitkä ja verinen, tai ainakin haisee joltain ihmisen eritteeltä. Sattumoisin entinen työnantajani valmistaa ja maahantuo automaatteja. Työpaikan aulassa sijainneet testilaitteet eivät tukkeutuneet, mutta toisaalta niistä ei saanut rahaakaan.

Erään toisen työnantajani apinahommat (no hard feelings, apinat) vaihtelivat roskien roudaamisesta Lou Reedin raiderin toteuttamiseen. Työpaikan jonkin sortin pikkujouluissa viini virtasi ja kalja katosi, mutta pullot jäivät. Seuraavalla viikolla pulloautomaatit ympäri Helsinkiä piippasivat spurgujen vihaisten katseiden saattelemana. Edes laitteet Arkadiankadun Alkossa, valtakunnan lippulaivassa, eivät kestäneet tuhoon tuomittua urakkaani. Lopulta piippasin minäkin ja heitin loput pulloista lasinkeräykseen.

Epäilen salaliittoa. Kaupoille tuskin olisi mielekästä ylläpitää toimivia, mutta hintavia palautusjärjestelmiä. Asiakkaat saattaisivat jopa olla tyytyväisiä. En usko laitteiden rakentamisen olevan aivokirurgiaa, mutta usko tässä onkin loppumassa. Taidan siirtyä käyttämään vain kolmen litran viinitonkkia. Ei tarvitse taistella automaatteja vastaan, ja laatikoille voi keksiä jotain parempaa käyttöä.

Taisteluni (mein kampf) pääsykoekirjani (ei mein kampf) kanssa edistyy. Näin unta kirjan kolme vuotta vanhan painoksen lukemisesta. Mikä oudointa, en hyvällä tahdollakaan löydä kolme vuotta sitten ostamaani opusta kirjahyllystäni. Unessa kirjasta lukemaani termiä “vuoristoratailmiö” ja siitä esimerkkinä käytettyä mainintaa Lostista tuskin on oikeasti olemassa – vai onko? Selviää ensi jaksossa.

Haarautuvan rakkauden talo

Kaikki päättyy joskus
Viikkokausia oli satanut
Meri alkoi nousta
Rakkausavioliiton pettymykset

Vanhempieni omakotitalossa on eräs huone. Mappihyllyjen, pianon, vuodesohvan ja kahden työpöydän täyttämä vierashuone, jonka seinät on peitetty kuvilla kuolaavista lapsista.

Epäilen huoneen omaavan mystisiä voimia. Vuosien varrella siellä majoittuneista pariskunnista kolme on eronnut pian yöpymisen jälkeen. Ryppy rakkauteen saattoi toki tulla ennen vierailua. Itse epäilen syyksi kuolaavia lapsia, jotka patistavat pohtimaan tulevaisuuden näkymiä parisuhteen suhteen.

Huhtikuu on kuukausista julmin, sanoi mummoni. Hänen kuolemastaan on sattumoisin kulunut tasan vuosi, joka omalla tavallaan saa mielen haikeaksi näiden muiden päättyvien ihmiskohtaloiden rinnalla.

Ajan julmuuden näkee myös sulavina likaisina lumikasoina, niiden alta paljastuvana ulosteena ja tilastoissa mielenterveydellisesti epävakaiden sekoamisena. Jotkut saattavat seota jo ajatuksesta, etteivät enää mahdu kesävaatteisiinsa.

Varmin merkki keväästä on hullu fasaani, joka rääkkyy aina kukonlaulun aikaan. Testosteronin yliannostuksesta kärsivä, rintaansa röyhistelevä lintu hyökkäilee etupihan pusikoista minkä tahansa liikkuvan kimppuun. “Et vie mun naista”, fasaani huutaa. Kunhan nyt pääsisin viemään edes roskat.

Tiedän, miten saisin eläimen tajuamaan rakkauden realiteetit. En vain ole vielä keksinyt, millä saisin houkuteltua fasaanin viettämään yön vierashuoneessa.

Hämeenlinnassa vapaana kirmaavat poliisit häiritsevät liikennettä. Poliisi on paikalla valvomassa tilannetta.

Radiojuontajan lipsahdukset ilahduttavat aina, kuten kenen tahansa tilanteesta tippuvan. Uutiskynnys ylitetään menemällä alas… ja puujalat ovat alennuksessa. Putoamisen näkyvyydestä ulkomaisessa mediassa iloittiin miltei yhä paljon kuin kauppa- ja kouluammuskelujen yhteydessä. Hyvä Suomi.

Uutisten yllyttämää paniikinomaista elintarvikkeiden hamstraamista harjoiteltiin jo ahtaajien lakon aikoihin. Myös katoille kiivettiin, sieltä tiputtiin ja putousta pehmentäneet lumet lapioitiin talojen homehtuvien perustusten reunoilta – kiitos uutisten.

Nyt kaupoissa on leivän loppuunmyynti, joka taitaa liittyä jotenkin kevään muihin alennuksiin tai varastojen tyhjentämiseen. Onneksi uutiset osaavat kertoa, että viimeistään kohta alkavan myyjien ja vartijoiden lakon myötä shit breaks loose. Itsepalvelukauppoja tässä ollaankin kaivattu.

Vasta tänään tajusin mielleyhtymän, joka hiljalleen tyhjentyvien hyllyrivien välissä on mieltäni vaivannut. Perässä vedettävät ostoskorit. Jos olet nähnyt mainion Oscar-ehdokkaan Up in the Air, tajuat korien kytkeytyvän jetsettereiden elämän kiteyttävään matkalaukkuun (kuvassa oikealla). Maidon ja maksalaatikon ostamisesta tuleekin lentokenttäsimulaattori, jossa viimeistään kassojen varashälyttimet paljastavat terroristit – siis myymälävarkaat.

Kotimatkalla et joudu kuuntelemaan kyröjärveläisen ikäihmisen elämäntarinaa, koska valitsit turistiluokan julkisen liikenteen sijasta ykkösluokan henkilöauton. Ekologinen omatuntosi kärsii vähintään yhtä paljon kuin lentämisestä, mutta viimeinen pisara mielenterveytesi maljaan on loskan alta paljastunut kasa koirankakkaa, jonka yli hurautat pysäköidessäsi talliin.

Fasaani ihmettelee tekemisiäni, kun puran ostoksia autosta ja kiroan lähiympäristön koiranulkoiluttajat syvimpään limboon. Hulluja molemmat.

Tästä elämästä

Hammaslääkärini taisi olla vahingoniloinen löydettyään aluillaan olevan reiän takahampaastani, tietenkin heti saarnattuaan hammasharjan ja langan käyttämisestä kaksi kertaa päivässä. Mätänevän purukaluston pelossa olenkin nyt aktiivisesti huolehtinut hygienasta uudella sähköisellä harjalla, joka kertoo jos painan liikaa (ikävää sinänsä kuulla olevansa ylipainoinen, varsinkin suuhun työnnettävän laitteen suusta).

Paino-ongelmista viestii myös Wii Fit, jonka ostin kuultuani tanssikilpailun voitosta ja sen palkintona olleen Nintendo Wiin omimisen jälkeen. Ystäväni sai (lue: pakotin vastaanottamaan) 200 euron arvoisen kellon, joka näyttää ajan viivoina. Kello on vieläkin pakkauksessaan.

Teknologian siivittämänä hampaiden perusteellisesta hinkkaamisesta on tullut pitkä operaatio, jonka aikana ehtii ajatella kaikkea joutavaa. Kuten sitä, että uusi hammastahna (pelottavasta päitä sekoittavasta mainoksesta tuttu Colgate Sensitive Multiprotection) maistuu ginille. Myös suuvedessä on ihmeen paljon alkoholia, ei kuulema kannata käyttää juuri ennen rattiin tarttumista.

Kun painoindeksiäni kommentoivasta hammasharjasta on akku loppumaisillaan, alkaa laite surisemaan, vilkuttamaan punaista valoa ja pitämään älänmölöä, joka kuulostaa hätälaskua tekevän lentokoneen varoitukselta. Saattaa tietty olla, että olen nauttinut liikaa hammastahnaa. Colgate, laittaa päät sekaisin.

Harvemmin innostun animaatiosarjoista, kesti useampi krapulapäivä kunnes tajusin Family Guyn hienouden. Comedy Centralin uutuus Ugly Americans oli kuitenkin rakkautta ensisekunneilla. Sarja on outo yhdistelmä kanavalta aiemmin nähtyä minisarjaa, 50-luvun sarjakuvia ja 90-luvun MTV:tä. Tai oikeastaan se on vain outo.

Ugly Americans sijoittuu nykypäivän New Yorkiin, jossa helvettiin pääsee liukuportailla ja mielikuvituksen synkimmät olennot ovat arkinen osa katukuvaa. Päähenkilö Mark Lilly on kaupungin integraatio-osaston työntekijä, jonka tavoite on saada otukset sopeutumaan yhteiskuntaan. Luonnollisesti Markin kämppis on zombie, työpari velho sekä esimies ja tyttöystävä demoneja. Sarjan ensimmäisiä jaksoja kannattaa etsiä YouTubesta.

Pixelin ulkoasu muuttui hieman. Fontit ovat nyt hieman suuremmat, ehkä eläkeläiset ovat uusi kohderyhmä. En tiedä miltä sivusto näyttää iPadilla, todennäköisesti paljon mediaseksikkäämmältä.

I’m with stupid

Monta vuotta sitten toimin eräässä nimeltä mainitsemattomassa virtuaalihotellissa moderaattorina. Hommasta ei varsinaisesti saanut palkkaa, joten päättelin korvauksen olevan muiden rankaisemisesta saatu nautinto. Rangaistuskeinot olivat toki kevyet, porttikiellot taisivat oikeuksillani kestää enintään 2 tuntia, joka tietty mahdollisti huvittavan kissa&hiiri -leikin jatkuvasti palaavan peelon kustannuksella.

Viime viikolla bannasin käyttäjän eräältä irc-kanavalta. Päätöksen takana seisoi muitakin kanavan jäseniä, mutta liipaisimelle päätyi lopulta oma sormeni. Varsinainen syy oli käyttäjän juttujen laatu, joka on huono peruste potkuille ottaen huomioon kanavan yleiset puheenaiheet (aina Johanna Tukiaisen sielunelämästä internetin kieroimpiin löytöihin).

Porttikiellon saanut ihmetteli kohtaloaan ja tiedusteli keinoja käytöksensä korjaamiseen. Totesin, että internetissä on turha yrittää muuttaa ketään, koska internet on internet. Anonymiteetti ja sananvapaus, tai ainakin vapaus omien sanomisten vastuusta, luovat ihmeen huonoja keskustelijoita. Bannatulla oli jo entuudestaan ongelmia alkoholin ja terveyden osalta, joten hän arveli potkujen vain syventävän masennusta.

Miten tälläisestä ei voisi itse masentua? Yhdenkään lapsen virtuaaliminän tuomitsemisesta en itse henkisesti kärsinyt, vaikka varmasti joidenkin “uhrien” mielet pahoittuivat. Onko tämä nyt tätä henkistä kasvamista, internetissä muuttumista? Yli 30-vuotiaan ihmiskohtalon potkiminen hämmentää. En kuitenkaan kadu tekoani, vaikka kuinka älyvapaa se olisikaan. Hieman kuten veljeni ostettuaan ralliauton japanista ilman mitään takeita sen saamisesta kilpiin.

Katsastusinsinöörien tahto kuitenkin taipui ja omani ei. Internetissä aihe on yleensä vapaa, mutta tyhmät jutut vain ovat tyhmiä. En ylipäätään ymmärrä miksi ihmisten pitää hajautua miljoonalle eri kanavalle, onko lähtökohtainen tarkoitus eriytyä typeryksistä? Vaikka kanavan aihe olisi neurokirurgia, on keskustelu suurimman osan ajasta täysin aivotonta jauhamista.

Samanhenkisten olentojen löytäminen on toki mukavaa, mutta haluan myös uusia näkökulmia – kunhan eivät ole tyhmiä. Toby (joka joskus aikojen alussa tänne kirjoitti) haluaa, että nettisivustolla on sitova ja pysyvä aihe. Itse sen sijaan kehittelen mieleni syvyyksissä utopiaa internetin yhteisöstä, joka käsittelisi tekijöillensä mielenkiintoisia aiheita. Tarpeeksi kiinnostavia, jotta sivusto houkuttelisi vakituisia kävijöitä osallistumaan keskusteluun ja tuomaan uusia aiheita esiin.

Ahdistava tilanne on kuitenkin tämä: seurannassa on 40 blogia (joillekin 200 on normaalia), 4 irc-kanavaa, 2 sosiaalisen median palvelua, taustalla auki pikaviestimet ja sähköposti. Ahdistun siitäkin, jos unohdan puhelimen kotiin kauppareissun ajaksi, koska yleensä juuri silloin joku yrittää tavoitella. Taustalle auki jääneen Facebookin bittiavaruuteen menevät keskustelut myös pahentavat tilannetta entisestään. Tätä on oma henkilökohtainen pikseliähkyni, johon ratkaisu voisi olla kanavien supistaminen ja yhdistäminen. Lopputulos voisi olla Pixeli.

Pixelin ihku ikioma irc-kanava on taas auki, #pixeli @ IRCnet. Tervetuloa keskustelemaan mistä tahansa – yritän olla bannaamatta.

Uudemmat tekstit >