Pixeli

Tieteellisiä havaintoja

Terassikausi on alkanut, vaikka varjossa elohopea kutittelee hädin tuskin kymmentä. Ulkoilmassa alkoholisoitumisesta on tehty keittiöpsykologian kaltaista pseudotiedettä, jossa tutkaillaan auringon kulkukaavioita sekä juomien ja jään suhdetta. Jos täytyy valita oluen ja siiderin välillä, otan lonkeron. En taida olla ainoa, sillä utuisen harmaa menovesi on vuosikausia ollut Alkon myydyin tuote.

“Vuodesta toiseen suosionsa pitävällä juomalla on erittäin lojaali, merkkitietoinen käyttäjäkunta”, kertoo Hartwallin sivusto Cool Grape lonkerosta. Käymisteitse valmistettu pissa ei nimestään huolimatta maistu rypäleeltä ja uppoaa varsinkin pissiksille. Tätä kirjoittaessa kuulin vastapäisen talon pihalta riemunkiljahduksia. Teini-ikäinen naapurintyttö siellä kavereineen, rööki huulessa ja lonkero kädessä, korkkasi vappuaaton alkaneeksi.

Äitini ihmetteli näiden nykynuorten tyylitajua. Miksi kaikilla tytöillä on liikaa meikkiä, luonnottoman mustaksi värjätty valtava hiuspehko sekä Kiina Trikoosta (niin se mainoksessakin lausutaan) hankittu musta tekonahkatakki ja legginsit? Ihminen on ymmärtääkseni tieteellisessä mielessä laumaeläin, mutta goottihuoralta näyttäminen on käsittämätön tapa löytää yhteenkuuluvuutta.

Ginan kaltainen muovisuus on pakko yhdistää myös original lonkeroon, ainakin jos katukuvaan ja lehtiin ilmestyneisiin mainoksiin on uskominen. Vahamuseosta karanneet nuoret aikuiset matkalla latotansseihin, peltotietä tarpoen lonkeron maku mielessä. Mainoksen slogan “Suomen kesä aidoimmillaan” ja mannekiinien tyhjät katseet eivät voisi olla ristiriitaisempia.

Ristiriitaisiin tunnelmiin päättyi myös eilinen lounaani helsinkiläisessä ravintolassa. Olin yksin syömässä, joten halusin hoitaa asiani mahdollisimman nopeasti. Onneksi tarjoilijoita oli paljon liikenteessä ja ruoka saapui pöydälle ennätyksellisen nopeasti. Aterian jälkeisen kahvin hörpittyäni sain jostain syystä päähäni ajatuksen maksaa jenkkityyliin: jätin rahat pöydälle ja lähdin. Kukaan ei perääni huudellut, enkä (ainakaan vielä) ole saanut puhelua poliisilaitokselta.

Mieltäni jäi vaivaamaan kaksi kysymystä: onko pöytään maksaminen maassamme hyväksyttävää, ja maksoinkohan nyt ihan varmasti tarpeeksi? Ymmärrän tippaamisen merkkinä hyvästä palvelusta, mutta monessa maassa siitä on muodostunut enemmänkin vakituinen tapa, koska tarjoilijoiden palkat suureksi osaksi muodostuvat tipeistä. Järjettömintä onkin, että joissain maissa tippi lisätään automaattisesti laskuun. Pitääkö huonoa palvelua saaneen ruveta tinkimään laskusta?

Asiakastyytyväisyyttä koeteltiin lentoliikenteen ja savupilven taistossa, nyt vuorostaan asiakkaat taistelevat saadakseen korvauksia kärsimyksistään. Useamman päivän bussimatka halki keväisen Euroopan kuulostaa kyllä kovin ikävältä. Taivaallisten ongelmien myötä luottamus maalliseen liikenteeseen pitäisi olla luja, sen sijaan VR jatkaa tragikoomisen kärsimysnäytelmänsä esityksiä. Tietokoneet jumissa, vaihteet rikki, junat savuaa, vaunut tippuu, liikaa lunta ja liian vähän rahaa. Eihän rautateillä ole kuljettu kuin vasta muutama vuosisata.

Positiivisia yllätyksiä voi sekavassa junaliikenteessä kuitenkin tulla vastaan. Kohdalleni osui uusi lähijuna, joka vaikutti siirtymiseltä täysin uudelle vuosituhannelle. Sisätilat olivat avaria, valoisia ja siistejä. Penkeissä oli käytetty nahkaa ja ikkunoiden kohdalla oli pienet pöydät. Odotin pitkään, että käytävälle ilmestyisi kuumia pyyhkeitä tarjoilevaa henkilökuntaa.

Liikkuessaan uusi juna piti outoa ääntä, joka muistutti keuhkosyöpäpotilaan viimeisiä korahduksia. Asemalle saapuessaan auki olevien ovien hälytysääni oli kuin kammiovärinää ilmoittavan sydänmonitorin tiheä piippaus. Ovien suljeuduttua piippaus muuttui tasaiseksi ja pitkäksi – sydän pysähtyi, ja matka jatkui. Junatiedettä parhaimmillaan.

Väli-ikäinen lyö päätä seinään

Siinä minä olin, kävelemässä rappusia ensimmäiseen kerrokseen, kun välitasanteella siivooja kehaisee paitaani. Kiitän, kuten tapana on, ja sitten pommit jo putoilevatkin: hän kysyy onko paita minun vai äitini valitsema. Hämmennyn niin kuin en ikinä ennen ja saan soperretuksi vain, että kyllä se on ihan itse valittu ja ostettu. Okei, hän vastaa ja jatkaa töitään.

Vauva ja parta

Seison pysäkillä linja-autoa odottamassa. Vieressäni, viiden hengen ryppäissä, hälisee parikymmentä yläasteikäistä. Itse seison hiljaa, hievahtamatta, yrittäen sietää. Pysäkillä seisoo myös muutama olemukseltaan vakava ja väsynyt keski-ikäinen nainen.

Kun linja-auto saapuu, alkaa sirkus – voin kuulla kuinka hevoset laukkaavat, norsut tömistelevät ja niiden keskellä tanssiva karhu ärjyy häpeäänsä – kun ne parikymmentä 15-vuotiasta yrittävät tunkea yhtä aikaa autoon sisään, tönien toisiaan ja huutaen etukäteisvarauksia paikoista. En halua seisomapaikkaa, joten uin sekamelskan seassa bussiin – ja tunnen kuinka iästäni lähtee vähintään viisi numeroa pois ja muutun osaksi sitä vellovaa yläastelaisten massaa.

Keski-ikäiset naiset astuvat autoon viimeisenä. He laittavat matkakortin lukijaan ja samalla haravoivat katseellaan bussia yrittäen etsiä istumupaikkaa, myöntävät tappionsa ja menevät keskiosaan seisomaan. Jako lasten ja aikuisten välillä on tehty, taas kerran.

Ikä on numero, jonka muut sinulle antavat. Kun ei ole enää lapsi mutta ei ihan vielä aikuinenkaan, ainoa tapa hivuttautua jälkimmäisten kastiin on kasvattaa parta. Harmi ettei se kasva.

Keskitäyteläinen, notkea ja ilmainen

”Just joo, äijä heränny kello 12 aamulla? Ohhoh. Vittu mä tungen moottorisahan vittu sen toosaan. Joo vittu silleen et sen perse räjähtää!”

Löysähousuisen ja aivoisen nuoren miehen huutelut kaikuivat ympäri vaunua. Pasilasta junan kyytiin nousivat Rane ja Pena (kutsun kaikkia juoppoja samoilla nimillä), joiden elämäntäyteinen tuoksu täydensi puhelimeen oksentavan nuoren verbaliikkaa entisestään.

Huopalahden (jonka toinen kotimainen versio Hoplax kuulostaa Hannan mielestä ummetuslääkkeeltä) kohdalla Rane alkoi pärskimään limaista yskäänsä. Hengitin vain nenän kautta, koska se on Olipa kerran elämän mukaan terveellisempää. Nauttiessani vaunun hajumaailmasta täysin rinnoin osui juuri ostamani ruokakirjan sivuilta silmiini sianpääsyltyn resepti.

Junassa matkustaminen on elämys monella tasolla. Viime viikolla Pasilan kohdalla viereeni istui Pixelin entinen ylläpitolainen, tai niin ainakin luulen tunnistaneeni. Epävarmuus johtuu siitä, että perisuomalaiseen tapaan kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Laita Joonas savumerkkejä tulemaan, jos jostain syystä luet tätä. Jos nimesi edes oli Joonas?

On sinänsä tökeröä vain listata asioita, joista on viime aikoina erityisesti pitänyt. En kuitenkaan aina jaksa muodostaa runotyttöpaskaa jokaisen itseäni jollain tasolla koskettavan sisällön ympärille, joten puhkean kukkaan tiivistetysti:

Simian Mobile Discon hämmentävään lyhytelokuvaan pohjautuva Cruel Intentions, jonka vierailevana rähisijänä kuullaan Beth Ditto. Tanssittavampaa elektroa edustaa Wolfgang Gartnerin remix Tiëston kappaleesta I Will Be Here. Saman remixaajan kädenjälkeä on myös kieliopillisesti epäkorrektimpi Black Eyed Peasin sinkkulohkaisu Imma Be. Ystäväni melko osuvasti kommentoi kappaleen kuulostavan poliisiauton synnytykseltä.

Cougar Town on oikeasti hauska tv-sarja floridalaisista puumista. Courtney Coxin tuottama ja päänäyttelemä tuotanto is like Desperate Housewives on speed. Sarjan katsominen aiheuttaa punaviinin kulutuksen lisääntymistä. Niihin tarpeisiin chileläinen Gato Negro Cabernet Sauvignon on takuuvarma ratkaisu lihan, kalan, fasaanien ja oikeastaan minkä tahansa elävän tai kuolleen seuraksi. Erityisen hyvin se sopii grillatun maksan kanssa nautittavaksi – tosin liiallinen käyttö grillaa sinunkin maksasi.

Rikun vinkkaamana päädyin seuraamaan Oliviaan rekrytoidun Stellan muotiblogia. Nainen osaa kirjoittaa, vaikka itse sisältö ei kiinnostaisi. Mielestäni jatkuva kulutustavaran ihannointi alkaa pidemmän päälle tympimään, fashion is my passion -aatteella täyttyvä Blogilistan top 10 on masentavaa luettavaa. Onneksi ei-kaupallinen vaihtoehto on edellä mainitun muotibloggaajan koiralle omistettu blogi.

Uskon monen kulutushysteriasta kirjoittavan motivaationa toimivan firmoilta saatavat näytekappaleet. Saan omistamani verkkotunnuksen dpp.fi takia paljon väärään osoitteeseen päätyneitä viestejä (helppo sekoittaa esim logistiikkafirma DPD:hen). Muutama kuukausi sitten vastaanotin “viestintäalan ammattilaiselta” tilauksen oranssista huultenrajauskynästä ja il rossetto huulipunasta, jotka oli tarkoitus toimittaa jollekin meikkaaja / free-toimittaja / bloggaajalle. Sitä kun luulisi viestinnän ammattilaisten tarkastavan vastaanottajan osoitteen edes pariin otteeseen.

En kuitenkaan vastusta blogikansan lahjomista. Aivan kuin kansalaisjournalismin tulisikaan pyrkiä riippumattomuuteen, teinitytön vaatekaapin penkominen tuskin edustavat pyhää journalistista sisältöä, saati sitten oma sanallinen antini. Nescafé yritti aikoinaan tavoitella Rikun sielua, omasta puolestani tämän blogin kirjoittajia saa lahjoa niin paljon kuin sielu sietää. Ilmaista chileläistä odotellessa.

Varman päälle valvottu

Jokin aika sitten uutisoitiin Valtion elokuvatarkastamon lakkauttamisesta. Myös television ja pelien syynäämiseen keskittyneen laitoksen tilalle perustetaan Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (mistä näitä nimiä oikein tulee?). Uudistuksen myötä kuvaohjelmien tarkistus, ikärajoittaminen sekä sisältösymboleilla merkitseminen siirretään kanavien vastuulle. MeKKo-keskuksen (keksin tuon ihan itse) tehtäväksi jää jakelijoiden kouluttaminen ja vahtiminen, jos vaikka Salatuissa Elämissä vilahtaa tissit.

Suomen sanavapauslain nojalla laillisten mediasisältöjen jakelua voidaan rajoittaa vain lasten suojelemiseksi. Lapset on rikkaus, mutta toisaalta myös helposti pilaantuva (ja kallis) luomueines. Omaan lapsuuteeni vaikutti Nelosen ikävästi klo 22 esittämä tv-sarja Charmed (Siskoni on noita). Ala-alasteikäisenä sarjan fanina kehitin ninjamaisia kykyjä television pikaisen sammuttamisen ja valenukkumisen suhteen, vanhempani kun yrittivät epätoivoisesti valvoa valvomisiani.

Sittemmin Nelonen on näyttänyt noitasiskojen uusintoja päivisin, ehkä vain todistaakseen, että magiaa ja ihmissuhdehömppää yhdistänyt sarja ei – räjähtävistä demoneista huolimatta – ollut ehkä siitä vaarallisimmasta päästä. Liian vähäisten yöunien takia henkinen kehitykseni todennäköisesti häiriintyi, joten tässä sitä ollaan, syyttämässä tv-kanavan ohjelmistosuunnittelua kaikesta maailman pahuudesta.

Oikeasti häiritsevä muisto lapsuudestani on ala-asteen seksivalistus. Enemmänkin ehkäisyä käsitellyt pikaluento oli hämmentävä, koska varsinainen seksin biologia käytiin läpi vasta yläasteella. Kyseessä oli kait “varman päälle” -lähestymistapa koululaitoksen osalta, että kun ei näistä mukuloista oikein tiedä mitä miettivät. Viimeistään ehkäisyoppien jälkeen seksi kaikkien mielessä olikin.

Itse en peruskoulussa biologian tuntien ulkopuolella saanut tarkempia toimintaohjeita vastakkaisen sukupuolen kanssakäymiseen, vielä epätodennäköisempää olisi ollut saman sukupuolen edustajien välisistä puuhista puhuminen. Nykypäivänä seksivalistus on kuitenkin laajentunut myös seksuaalivalistukseksi. Veljeni mielestä seksuaalisen suuntautumisen käsittely pitäisi jättää täysin vanhempien vastuulle. Vielä konservatiivimpien mielestä koulussa ei tulisi käsitellä seksiä alun alkaenkaan.

Veljeni edustama näkemys elämästä ja sen arvoista on hyvin paljolti “koti, kirkko & isänmaa”. Kotoa hän olisi tuskin koskaan muuttamassa pois, mutta hinku päästä vakituisesti armeijan harmaisiin vie miehen maailmalle (tai ainakin toiselle paikkakunnalle). Kirkon puolesta hän avoimesti myöntää uskovansa sekä Jeesukseen että Muhammadiin. Itse päättelen tämän johtuvan halusta varmistaa paikka taivaasta, seitsemän neitsyen kanssa tai ilman.

Vanhempani ovat kristitty ja pakana, joten sama kaava jatkui jälkikasvussa. Yliluonnolliseen uskovat eivät yleensä osaa selittää perimmäistä syytä uskolleen, mutta toisaalta en itse kykene selittämään uskoni puutetta. Olen vain niin uskomaton. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö haluaisi uskoa yliluonnolliseen. Jumalien, profeettojen ja enkeleiden sijaan olisin enemmän kuin valmis todistamaan noitasiskosten voimien olemassaoloa. Ehkä en valvonut lapsuuttani turhaan.

Tiesitkö muuten, että tämän blogin kaikkia tekstejä voi ja täytyy kommentoida? Naksauta viestin kirjoittajan nimen alla sijaitsevaa kommenttilinkkiä, rollaa sivun alaosaan ja näpyttele kommenttilomake täyteen tajuntasi virtaa. Pixeli kiittää.

Harmaata, komisario Palmu

Jos lukihäröinen teinityttö kirjoittelisi isoin kirjaimin ja huutomerkein silmillä hymyilemisestä, voisi lopputulos muistuttaa Tyra Banksin sanaisen arkun avaamista. Pilkka osuu kuitenkin omaan nilkkaan, sillä minähän niitä viestejä luen. Ja hyvä niin, muuten en olisi varmaan ikinä kuullut Jamie Cullumin mainiota mash-uppia Singing in the Rainista ja Umbrellasta.

Jälkimmäisen kappaleen versiointiin on ottanut osaa niin Rihanna, Mandy Moore kuin aivolohkot jakava The Baseballs – ja nyt ella-ella-eh kuullaan yhdistettynä vielä vanhempaan hittiin. Cullumin nerous on ailahtelevaa, miehen uudelta (ja melko yllätyksettömältä) levyltä löytyy lisää Rihannaa. Miksi kaikesta tehdään ennemmin tai myöhemmin jazz-versio? Eivätkö maamme kauppakeskukset kykene toimimaan ilman niitä?

Toimintakyvyttömyys näyttääkin olevan tämän kevään trendi. Jos vielä Alkot menisivät vapuksi lakkoon, olisi vaikea huuhdella alas väärään kurkkuun mennyttä tippaleipää, jota kukaan ei leiponut, kuljettanut kauppaan, suojellut varkailta ja myynyt kassalla. Mielikuvitusleivonnaisen tuottama pettymys on karvas (tai ainakin olemattoman makea) viimeistään siinä vaiheessa, kun hillomunkista puuttuu hillo.

Arjen harmauteen verrattuna ilmaston tuhoaminen se vasta vaikeaa onkin, kun eivät lentokoneet tahdo pysyä ilmassa (varsinkaan jos olet puolalainen poliit… äh). Lennon myöhästymisen tai peruuntumisen syy voi olla a) lentäjien lakko b) matkatavaran heittelijöiden lakko c) vartijoiden lakko d) liikaa hammastahnaa e) vulkaaninen tuhka. Jälkimmäisestä se arjen harmaus varmaan johtuukin.

Tämänviikkoisen Popkultin loppupäätelmä oli, että taide syntyy kriisistä. Hyvä niin, koska taloudellisen ja geologisen kriisin ravistelema Islanti pitäisi konkreettisesti näkyä Björkin uuden levyn ilmestymisenä levykauppoihin. Paremman puutteessa olen tyytynyt vanhan materiaalin “löytämiseen”, toisin sanoen Jógan kuuntelemiseen. Myös Wii Fitin jooga on kova juttu, tai ainakin niin rajua kuin syvään hengittäminen voi olla.

Jooga ja liikkuminen ylipäätään on pääsykokeisiin pänttäämisen yhteydessä jäänyt harmillisen vähäiseksi. Urheilun avulla sitä voisi virkistää mieltä, mutta itse pyrin lähinnä mahtumaan vaatteisiini. Hullujen Päivien ajoittuminen mielenterveydellisesti epävakaaseen huhtikuuhun ei voi olla sattumaa. Ostin housut, jonka kaltaiset jo omistan, alennettuun hintaan 70 euroa. Edes lakot eivät pysäytä tätä hulluutta, kiitos harmaan talouden.

< Vanhemmat tekstit