![]()
Yritän päästä yliopistoon tänä keväänä. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, viestinnän laitos – neljäs kerta. Ongelma ei varsinaisesti ole itse pääseminen, vaan uuden iskulauseen keksiminen. Viime vuoden kolmas kerta toden sanoo on oikeastaan masentava sanonta, ainakin näin jälkikäteen ajatellen. Tässäkö se totuus sitten oli? Eikö totuus ollutkaan kaurapuurossa? Enkö vaan osaa? Nyt tarvitaan Obaman kaltaista yes we can -asennetta.
Totuus on se, että tarvitsen valmennuskurssin. Kirjavan (ja hintavan) tarjonnan joukosta päädyin erään tuttavan suosittelemalle kurssille. Itse suosittelija oli päässyt valmennuksen avulla yliopistoon heti ensimmäisellä yrittämällä, lieneekö syntynyt kultalusikka aivoissa. Valmentautuminen tapahtuu Helsingin ydinkeskustassa, joten rakkauteni julkista liikennettä pääsee taas kukoistamaan. Kumpi tuli ensin: bussi vai juna? Se selviää seuraavan kahden kuukauden aikana.
Kurssille ilmoittautuminen on tavallaan oman vähä-älyisyyden myöntämistä, peiliin katsomista ja peilikuvan säikähtämistä. Pelkona onkin, että pääsykokeiden jälkeen meidät vähemmän lahjakkaat laitetaan erityisluennoille ja opistoon kuljetaan omassa erityisbussissa (tai junassa). Kauniit, älykkäät ja omin avuin sisään päässeet pitävät yksityisjuhlia, joihin minulla ei erityisemmin ole pääsyä. Käsitykseni yliopistoelämästä taitaa tosin pitkälti perustua amerikkalaisiin tv-sarjoihin.
Epäonnistuminen ja sen reilu myöntäminen on kuitenkin tervettä. Desperate Housewives -sarjasta tuttu Felicity Huffman kertoi avoimesti mokanneensa kahden eri palkintogaalan jakotilaisuuden. Hän oli päättänyt opetella vuorosanansa ulkoa (kyllä, näyttelijät joskus tekevät niin), mutta kesken repliikin vilkaisu prompteriin sai pään tyhjäksi.
Sama tilanne voisi toimia käänteisessä järjestyksessä, kunhan vain saisin salakuljetettua prompterin pääsykokeisiin. Kaikkea sitä voi kuitenkin yrittää. Yrittänyttä ei laiteta, ainakaan kolmella ensimmäisellä yrittämällä. Tämän vuoden iskulause on löytynyt, valmennus alkakoon!
Ei kommentteja.