Pixeli

Napinaa

“Vanhuus on tila, jossa ihmisen ruumilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä. Se johtaa lopulta kuolemaan. Vanhenemiseen liittyy solujen rappeutuminen ja jossain vaiheessa jopa suoranainen itsetuho.”

Melkoista tykitystä, tuumin minä.
Olen aikaisemmin ajatellut “ikäkriisin” olevan vain jonkinlainen huijausteoria estrogeenikansan propagandalehtisissä. Jonkinlainen tekosyy yli 35-vuotiaille ostaa toinen toistaan mauttomampia printtipaitoja nuorekkuuden nimissä.
Olen rappeutuva parikymppinen matkalla kohti “suoranaista itsetuhoa”. Tilanne vaatii katsausta elämän eri kokemuksiin sekä muistoihin. Nyt jos koskaan tulisi nostaa nostalgia-kortit pöydälle – all in. Vielä kun voin.

Sanonta kuuluu naisen olevan kauneimmillaan 17-vuotiaana tai raskaana. Ensinnäkin 17-vuotiskauneuteni on jo karissut ja lapset eivät kuulu suunnitelmiin – ei minulla ole aikaa, taitoa saatika mielenkiintoa jälkikasvun hankkimiseen tämän suoranaisen itsetuhon keskellä. Mitä taas nostalgiaan tulee, niin en ole siltikään tarpeeksi vanha, jotta minulla olisi varaa pelata kyseisiä kortteja. En ottaisi itseäni vakavasti.

Minulla on selkäkipuja. En pärjää ilman kunnon yöunia ja alkoholin käytön kanssa olen palaamassa alkuasetelmiin – halvaksi tulee humalahakuisen tilan haltuunotto. Aineenvaihduntani on alkanut katalasti muuttua siihen ikävään suuntaan – pylly hyllyy jo peräti yhden mansikkapirtelön jälkeen. Olen elänyt kaksi lamaa. Ostan kaupasta tuotteita kilohinnan perusteella. Maksan laskuja.
Voi paska – saan myös ilmaista itseäni kirosanoilla.

Minusta on tullut vanha.
Mitäs nyt sitten?

Ajattele kylmiä ajatuksia

Osa I. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään huomaa olevansa helteen piirittämä ja luettuaan hetken Pauli Kohelon kirjan Ohessa tilinumeroni sangen hotakaismaista kerrontaa inspiroituu tekemään muutamia huomioita tästä korkeasta lämpötilasta.

Kirjastossa on 26 astetta lämmintä. Ilman tätä helleaaltoa se olisi paljon, mutta nyt se on vähän ja saamme kuulla asiakkailta kuinka ihanan vilpoisa työpaikka meillä onkaan. No, niin kyllä on, mutta siitä huolimatta kirjoja hyllyttämällä saa mukavan hien pintaan ja jostain syystä kaikki kuumuus keskittyy juuri lainaustiskin ympärille.

Mutta siihen tottuu – työpäivä on juuri sopivan mittainen viemään mielestä sen, että ulkona on vielä kuumempi kuin sisällä. Töistä lähtiessä sitten huomaa, että ulkona on reilu 30 astetta lämmintä ja seitsemän tuntia auringossa seissyt auto. Lämpö ja kosteus asettuvat iholle kuin kokoa liian pienet vaatteet ja yhtäkkiä sitä istuu tulikuumassa autossa kaksi vaatekertaa päällään.

En pitänyt viime talven pakkasista, mutta en pidä tämän kesän helteestäkään. Pakkasta sentään pääsi sisälle pakoon, mutta helle on kaikkialla, se ei välitä seinistä, ei suljetuista ovista, vaan ulottaa itsensä joka paikkaan, estää ajatuksen kulun ja unen saannin. Aamuisin herään nihkeänä kuin kuumeen jäljiltä ja niljakkuus katoaa vasta kymmenen minuutin suihkun jälkeen.

Kohtalon oikusta otin tavakseni aloittaa aamuni puurolla juuri samaan aikaan kuin helleaalto tuli koettelemaan itse kunkin tasapainoa häveliäisyyden ja mukavuuden trapetsilla – itsehän en omista edes kunnollisia sortseja, alasti olen lähinnä vain suihkussa, joten mielikuvan bloggaajasta keisarin vaatteissa voi tässä kohtaa pyyhkiä mielestään – ja sen takia aamupalahetkeni on yhtä hikistä puurtamista alusta loppuun. Olen kaavaillut alkavani nauttia puuron lisäksi vielä kupillisen teetä. Silloin jokainen aamu olisi vähän kuin lauantai-illan sauna, sähköä vain kuluisi vähemmän.

Mutta vitsit sikseen: ei ole ihmisen hommaa tämä helle, eläimistä puhumattakaan. Syksy, tule jo.

Seuraavaksi: Osa II. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään on päättänyt heittää talviturkkinsa, mutta kohtaa odottamattomia vastoinkäymisiä, kuten joka kesä yrittäessään uida – ilman ja veden välinen lämpötilaero laittaa pupun pöksyyn.

Kalpeaksi vetää

Siinä minä olin, istumassa Helsinki-Vantaa lentoaseman Via Loungessa, palautuen Via Span vietnamilaisesta vulkaaniterapiasta Via valmispasta-ateriaa nauttien. No enkä ollut. Vulkaaninen hoito saattaisi helpottaa ravunpunaista selkääni, mutta tuhkan tilaaminen lentokentälle todennäköisesti aiheuttaisi turhaa kaaosta.

Niin se vain on, että ihminen ei opi. Ja koko ihmiskunnan tuomitessani tarkoitan siis itseäni. Elämästäni on kulunut ainakin kolme kuukautta auringossa maaten, silti niinkin oleellinen aine kuin aurinkorasva on yhä suuri mysteeri. Ainakin sen käyttäminen on yhtä tuskaa ja käyttämättä jättäminen vielä tuskallisempaa.

Kolmeen kuukauteen mahtuu paljon palamisia. Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, polvet, varp… tai ainakin kaikki mitä hotellialueella kehtaa itsestään paljastaa. Karibianmeren rannoilla toimivat viidakon lait, kun ranskalaiset naiset ajavat oikeuttaan rusketusraidattomaan ylävartaloon. Amerikkalaisilla äideillä on kova kiire peittämään lastensa silmät peittämättömiltä ranskalaisilta. Apua, maitorauhasia.

Polttelevan ihon valvottamana tuijotan aamuyöllä hotellihuoneen kattoon ja mietin, miksi annan auringon voittaa joka kerta. Rakastan saunomista, mutta en mitenkään voi väittää nauttivani tuntikausien tulikuumuudesta. Aurinkorasva aiheuttaa irstaan ja likaisen olon, estäen palamisen lisäksi ruskettumisen. Eikä omalla kohdallani ruskettumisesta voi puhua, mitä nyt naama kellertyy ja hiukset vaalenevat. Muutun yksiväriseksi, aivan kuin en olisi tarpeeksi tylsä muutenkin.

Ei pidä unohtaa syöpää, sitä mörköä paratiisissa, joka tekee tähtien palvomisesta entistä etovampaa. Mikseivät kanadalaisia lapsilaulajia ja vanhoillisseksuaalisia vampyyreja palvovat saa syöpää? Vielä viktoriaanisella ajalla kalmankalpeutta pidettiin muodikkaana, päivettyminen oli pelloilla raatavan työväen vitsaus. Silloinkin kun yläluokka teki töitä, pidettiin sirppiin tarttumista erihauskana harrastustoimintana.

Nykyisin sirppiin tarttuvat dementoituneet kommunistit ja vaalea iho kertoo enemmänkin elämäntavasta (eli nörttiydestä). Menneellä viikolla Helsingin valtasivat niin homot kuin hevarit, jolloin nähtävissä oli ihmisyyden koko kirjo. Milla Magiat vannovat nahkavaatetuksen nimeen, kun taas homot pyrkivät paljastamaan mahdollisimman paljon nahkaa.

Kummatkin pitivät kiinni ylpeydestään. Hevikansa tuskaili helteessä ja savupommit löysivät tiensä Lauri Tähkän keikalta homokulkueeseen. Iskun takana olevaa järjestöä ei ole vaikea löytää, jos vähän googlettaa. Kaasuttaminen ei kuitenkaan ole uusi ilmiö. Sen avulla on biologisessa sodankäynnissä pyritty muuttamaan vastustajat vasureiksi, jotta rakkaus sumentaisi tappajan vaistot. Idea taidettiin kuitenkin varastaa hipeiltä: make love, not war.

Kaikki päättyy joskus

Michael Jacksonin elämä. Matti Vanhasen pääministerikausi. Pyykinpesukoneen pesuohjelma. Nuoruus päättyi, kun aloitin ensimmäisen täyspäiväisen työni, vaikkakin keittämällä kahvia ja surffailemalla netissä. Samalla päättyivät nuoruuden kesälomat, nuo kultaiset kuukaudet ilman huolia ja murheita – ja kesätöitä.

Työelämäni on toistaiseksi osoittautunut kovin sattumanvaraiseksi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen tapoin puoli vuotta aikaa työn sisältöön nähden korkealla palkalla. Ei yhtään liian aikaisin eli samana päivänä kun varusmiespalvelus tammikuussa alkoi, päätin siirtyä siviilipalvelukseen. Kasarmilta kotiin palattuani sain puhelun peruskouluni vararehtorilta. Seuraavana aamuna olin sijainen.

Myöhemmin keväällä tarjoutui mahdollisuus päästä oikeisiin töihin. Vaikka työpaikka oli tunnin matkan päässä, ja lapset ovat rikkaus, juoksin opettajanhuoneesta ulos ovet paukkuen. Kesän aikana sain varmistettua itselleni myös erittäin mieluisan palveluspaikan. Vuoden kuluttua olinkin urakan loppusuoralla, ostamassa Lou Reedille pähkinöitä.

Viime vuodet ovat olleet pitkä ketjureaktio, joka alkoi erään tammikuun aamuna tehdystä päätöksestä. En usko ylempiin voimiin, mutta välillä karma ja kohtalo tuntuvat jopa ihan järkeviltä ajatuksilta. Onko mikään lopulta sattuman varassa? Filosofilta nimensä saanut fiktiivinen kaljupää totesi: everything that happened here, happened for a reason.

Päämäärättömäksikin luonnehdittu “2000-luvun Twin Peaks” eli Lost päättyi toukokuun lopulla. Katsoin viimeisen jakson viikkoa ennen yliopiston pääsykoetta, ja näin jälkikäteen ajatellen ei ehkä olisi pitänyt. Tiesin kyllä käsikirjoittajien jättävän kysymyksiä auki, mutta aukkojen sijaan ongelmaksi osoittautui loppuratkaisun hyväksyminen.

Lopun kohtaamiseen on kehitelty useita malleja. Yleisimmät mallien vaiheet ovat kieltäminen, vihantunteet, kaupankäynti, masentuminen ja hyväksyminen. Huvittavasti (ja oudosti) kävin vaiheet tavalla tai toisella läpi sekä Lostin että pääsykokeen päättymisen jälkeen. Hyväksymisen sijaan molempien kohdalla kuitenkin vallitsee epätietoisuus.

Mysteerit olivat Lostin polttoaine, jonka avulla mystiselle saarelle mystisesti putoava lentokone mystisine matkustajineen houkuttelivat katsojia. Jotkut lopettivat sarjan katsomisen jo ensimmäisen jääkarhun kohdalla. Epätietoisuus aiheuttaa riippuvuutta, mutta myös pelkoa. Pahimmissa (ja parhaimmissa) kauhuelokuvissa pelon aiheuttajaa ei ikinä näe, joten myös Paranormal Activity on jäänyt näkemättä.

Lost on mielestäni tähän mennessä paras populaarikulttuurin tuotos. Sarjan mahtavuutta on vaikea selittää ihmisille ilman uskovaiseksi leimautumista. Jonkin sortin uskovaisuutta loppuratkaisun nielemiseksi vaaditaankin. Käsikirjoittajien mielestä Lost ei niinkään kerro mysteereistä, vaan ihmiskohtaloista. Ainakin se vie mainiosti pois huomion oman elämän epätietoisuudesta. Ehkä elämässäkään ei loppujen lopuksi ole kyse mysteereistä. Kuka oikeasti haluaisi vastauksen kaikkiin kysymyksiin?

Linnunaivot

Ostimme jäätelöt ja istuimme penkille puun varjoon. Katu oli täynnä ihmisiä. Yksi heistä, kai vahingossa, heitti puoliksi syödyn vohvelin maahan. Se oli niin sanottu aito vohveli, kaksikymmentä senttiä tavallista vohvelia kalliimpi. Itse otan aina jälkimmäisen, en piheyttäni, vaan maun vuoksi.

Ei mennyt aikaakaan kun pudonnutta vohvelia ei enää erottanut pulujen seasta. Ne nokkivat sitä, kiertelivät sitä, tönivät toisiaan ja pitivät kamalaa meteliä. Niiden seassa pomppi myös hyvin pieni ruskea lintu. Kokoerosta välittämättä se tunki pulujen sekaan, yrittäen päästä osingolle – heikoin tuloksin. Pian se lensikin pois.

Pulut eivät ole järin johdonmukaisia toimissaan. Ne eivät myöskään ymmärrä ryhmätyöskentelystä mitään. Siksipä pudonnut vohveli oli viiden minuutin summittaisen nokkimisen jälkeen edelleen kasassa ja pulujen nälkäiset elkeet yhä hermostuneempia. Haaste oli niille selvästi liikaa.

Jossakin välissä se hyvin pieni ruskea pikkulintu palasi pulujen sekaan vohvelia nokkimaan. Kokonsa vuoksi sen mahdollisuudet murtaa siitä palanen oli vielä pulujakin heikommat. Tämän ymmärtäneenä se päätti yrittää viedä koko vohvelin kerralla, jemmata sen myöhempiä tutkimuksia varten. Valitettavasti pulujen ylivoima teki suunnitelmasta silppua, vaikka hetken todennäköisyydet olivatkin hyvin pienen ruskean pikkulinnun puolella.

Tilanne ei edennyt minnekään. Tunnelma oli epätoivoinen. Lintujen silmistä paistoi silkka turhautuneisuus: juhla-ateria oli siinä suoraan nokan alla, mutta silti tavoittamattomissa. Meteli yltyi ja piiri vohvelin yllä tiivistyi tiivistymistään, kunnes yhtäkkiä varjo lankesi koko joukon ylle – yläilmojen turvasta syöksyi lokki, taklasi pulut syrjään, nappasi vohvelin ja loikkasi takaisin lentoon.

Hölmistyneenä pulut ja hyvin pieni ruskea pikkulintu seisoivat paikallaan hetken ja hajaantuivat sitten. Nousimme penkiltä ja jatkoimme matkaa.

< Vanhemmat tekstit