Pixeli
Hämmästyttää, kummastuttaa
Riku 17. kesäkuuta 2009
Kuinka vaikeaa on tehdä matkapuhelin, joka olisi 1. pieni, 2. hyvännäköinen, 3. käyttöliittymältään a) selkeä ja b) nopea, 4. ei sisältäisi mitään turhaa, kuten a) kameraa, b) radiota tai c) mp3-soitinta, mutta 5. ei olisi ominaisuuksiltaan silti liioitellun pelkistetty (kuten eräät Nokian halvemmat mallit, joista on kalenterikin jätetty pois)?
Satu eräästä hiekkatiestä
Riku 4. huhtikuuta 2009
Oletetaan ilta ja sille ominainen pimeys. Oletetaan hiekkatie, metsä sen viereen ja metsän taakse asfaltoitu autotie ja sitä reunustamaan katulamppuja, jotka näkyvät haaleasti metsän läpi. Käveltyään hiekkatien päästä päähän – tässä kohtaa kannattaa unohtaa se seikka, ettei hiekkatien kummassakaan päässä vielä ole yhtään mitään – voi vielä noin varttitunnin mittaisen ajan kuulla metsän suodattaman autojen huminan ja nähdä edessään haalean valon metsän takaa.
Se, mistä hiekkatie lähtee, on merkitty punakeltaisella tolpalla, sellaisella joka estää autojen pääsyn. Tämä siksi, koska hiekkatielle päätyvä jalkakäytävä oli ennen osa sen vieressä kulkevaa autotietä. Päätös korottaa osa tiestä kävelyä, pyöräilyä ja muuta niin sanottua kevyttä liikennettä varten syntyi kaksi vuotta sen jälkeen, kun hiekkatieltä autotielle singahtanut pyöräilijä jäi auton alle – pyörän eturengas oli töpännyt hiekkatien reunalla olleeseen sateen synnyttämään kuoppaan ja pyöräilijä oli lentänyt tangon yli suoraan ohi kiitävän auton alle. Pyörän sosialisoi hetkeä myöhemmin ohi kävellyt laitapuolen kulkija.
Toisessa päässä hiekkatie levenee äkkiä arvaamatta ja päättyy sitten, jättäen jälkeensä jotain kääntöpaikaksi luonnehdittavaa. Se on hiukan nurinkurista, sillä kuten jo tuli todetuksi, autothan eivät tälle hiekkatielle pääse. Mopot sen sijaan pääsevät ja siksi hiekkatien tämä pää onkin enemmän kuoppaa kuin tasaista, yhtä pientä ylä- ja alamäkeä häilyvissä muodostelmissa vailla mitään viitteitä minkäänlaiseen geometriseen järjestykseen.
Tässä kohtaa alkaa satamaan. Hiekkatietä pitkin juoksee miespuolinen henkilö repaleisessa, ohuesta muovista valmistetussa sadeviitassa, alla tavanomainen syyssäähän soveltuva vaatekerta. Nimittäkäämme tätä henkilöä Alfonso Pedigreeksi. Se tuskin on hänen oikea nimensä – liekö tuon nimistä henkilöä laisin olemassakaan – mutta kyseisen henkilön nähtyään voi vaivatta todeta sen olevan sopivin kuviteltavissa oleva etunimi-sukunimi -yhdistelmä hänelle. Kaikki viitteet formulakuskeihin ja koiranruokiin ovat vahvasti esillä Alfonsossa.
Ja niin hän juoksee, kunnes…
Susia! – – Juostuaan hiekkatien läpi kuin riivattu, kuin hullu, kuin täysin vailla järkeä oleva Pedigree siirtyy jalkakäytävälle ja etenee kävellen. Sade loppuu, suurimmaksi osin: ohi ajavat rekat tykkäävät viskoa tien laidoille koostuneista lätäköistä rippeitä jalankulkijoiden niskaan. Karhu! – – Alfonso repii kädestään karhunhammasta ja miettii, miksi juuri hän. Karhuntalja jäi saamatta. Virtahepo! – – Safarihattu kiristää Pedigreen päätä, sukat ovat märät ja lumpeenlehtiä on liimaantunut käsivarsiin ja nilkkoihin. Yhden muassa on kukka, hän laittaa sen korvansa taakse.
Puolen vuoden kuluttua kukka on poissa, karhun hammaskaluston painaumat kädessä vain lievä kuoppa ranteen kohdalla ja safarihatun jättämä rinki jotain, mitä Alfonso ei edes muista. Hiekkatie on vielä paikoillaan – vain tullakseen asfaltoiduksi puolen vuoden kuluttua.
Perjantai 13
Hanna 13. maaliskuuta 2009
Vaikkakaan minusta ei aina välttämättä saa sellaista kuvaa, että olisin täysin kiinni tässä maailmassa, niin kuulun siihen kyyniseen ja harmaaseen ihmisjoukkioon jotka eivät usko että perjantai ja 13. olisivat minkäänlainen tavallisuuden poikkeamaa ja helvetin portteja raotteleva kombinaatio. Minä hätkähdän ainoastaan sellaisia päiviä kuten 4.8 ja muut sen sellaiset hammaslääkäriaikapäivämääriltä kuulostavat yhdistelmät.
Tänään asiaa ajatelleena päätin ehostautua naisena ja irtautua säärieni suloisesti kutittelevasta orastavasta sängestä. Teroitin viidakkoveitset, viritin Radio Helsingin luomaan tunnelmaa ja otin haasteen vastaan. Satumainen tunnelma koki kuoleman hetkeä myöhemmin kun mietin elämän suuria mysteerejä samppoot silmillä, haava jalassa ja Pepe Willbergin avautuessa radiossa kappaleella “Elämältä kaiken sain”.
Tarinan opetus aukeaa kaikille dokumenttiohjelmien aatelin - 4D:n kautta nimellä: “Naisen oikeus karvoihin”, sillä en suostu yhdistämään päivän tragediaani minkäänlaisiin harhaisten ihmisten typeriin uskomuksiin.
Oli miten oli, mutta tapaturma-altista ja viihteellistä viikonloppua kullekin säädylle, Norska lähtee nyt valtaamaan Helsingin sykkivää metropolia.
Anarkiaa!!!!!!
Hanna 5. maaliskuuta 2009
Päätin harjoittaa tällaista yhteishenkeä nostattavaa runotarjoilua jokaisen pixeliläisen elämään tänä tummanpuhuvana torstai-iltana. Kokekaa hetki vapautta, kapinaa, uhmaa, kaaosta ja kulttuuria Tuula Korolaisen sieluntuotoksen parissa.
Hyvät naiset, herrat ja hermafrodiitit:
Pikkuhiiren uhkaus
Enää en syö kauranjyvää!
Yök! Ei koskaan mitään hyvää!
Minä karkaan, hyppään pilvelle
tai rakennan ihmisen hissin,
ja sieltä sitten pilvien läpi
äidin niskaan pissin.
Jos en saa herkkuja makeita,
alkaa sataa papanarakeita!
Tämä herätti hilpeyttä
Riku 3. maaliskuuta 2009
Tuomas Kyrön Benjamin Kivi, sivu 70:
Tauko kylmäsi ja kramppasi, mutta pahinta oli voihke ja valitus. Minun riviini kuului Pami Markera ja mies nimeltä Kuihkä, joka söi raakoja perunoita, sipuleita ja pinaattia eikä puhunut. – – Pami Markera vaikutti alkuun siltä hauskalta ja puheliaalta mieheltä, joka tekee jokaisesta äijäporukasta osiensa summaa suuremman. Valittaja hän oli.
Eikä siinä vielä kaikki: eräässä Kyrön aikaisemmassa kirjassa, Liitossa, oli saksalainen sotilas nimeltä Horst Bulau. Hauskoja nämä.